Tämä taivas, tämä maa, sillä arvoa on pysyvää...

Terveiset lapsuuden joulujeni maisemista! Minulle tarjoutui yllättäen mahdollisuus lähteä nauttimaan joulun jälkeisestä tunnelmasta tänne maaseudun idylliin ja sellaisesta mahdollisuudestahan ei voi kieltäytyä!

Näissä maisemissa minä olen viettänyt monet joulut ja juhannukset, viikonlopuista ja kesälomista puhumattakaan! Nämä maisemat ja ihmiset täällä ovat luoneet minulle turvallisen kasvuympäristön, vaikka elämä on heitellyt ja huitonut märällä hansikkaalla vasten kasvoja ja jättänyt välillä jopa matkastaan. Täällä olen tuntenut olevani turvassa ja rakastettu ja minua on odottanut yhtä ihana ja lämmin vastaanotto niin viisivuotiaana elämästä innostuneena saparopäänä kuin viisitoistakesäisenä itseään etsivänä teininä – kiitos siis erityisesti rakkaalle äidilleni ja isovanhemmilleni.

Itse ajattelen usein kelatessani omaa elämääni taaksepäin, että meillä jokaisella olisi hyvä olla ihminen, jonka puoleen voi kääntyä, kun elämässä kohtaa vaikeuksia tai kun tuntuu siltä, etteivät omat voimat riitä. Jo yksikin tällainen ihminen, jolle sinä olet täydellinen, arvokas ja sisäisesti kaunis myös epätäydellisenä ja keskeneräisenä, on aarre. Toisilla näitä luotettavia aarteita voi olla useitakin ja toisilla valitettavasti se yksikin olkapää, johon turvautua ja tukeutua, saattaa olla kadoksissa.

Toisaalta, joskus vaikeuksien keskellä voi myös tuntua, ettei ole voimia tai halua puhua ja jakaa asioitaan ja avata omaa sydäntään kenellekään – ja omalla kohdallani tällaisessa tilanteessa, esimerkiksi lapsuuteni ja nuoruuteni vaikeina vuosina, olen saanut voimia eniten juuri ollessani keskellä näitä viljapeltoja, mansikkamaita ja järvenrantoja. Välillä sanat ja sanottava ovat olleet hukassa ja silloin turvanani on ollut nämä maisemat. Tämä miljöö, joka ei ole kyseenalaistanut, arvostellut, kysellyt, painanut minua maahan – vaan hyväksynyt minut aina ja täydellisesti. Leikkimökin kätköissä olen voinut keskustella mielikuvitusystäväni kanssa ja hakea ympäröivilleni asioille ja elämän koettelemuksille ymmärrystä, viljapeltojen keskellä olen saanut huutaa ilmoille katkeruuteni ja heinäliiterin suojissa haudata kyynelehtivät kasvoni pehmeään kissanturkkiin - ja katsoa ja kohdata sitten taas maailman hiukan vahvempana.

Ja vaikka nykyään pääsen enää harvoin näihin maisemiin, voin aina kaivaa sydämestäni nuo muistot ja menneiden vuosien levolliset ja voimaannuttavat hetket mieleeni. Voin piirtää mieleni maisemiin leikkimökin laverin ja posliinisen kahviastiaston ja kuusiaidan takana aukeavat ruispellot. Voin tuntea navetan tutun tuoksun, kuulla isovanhempieni ilmoille kaikuvat lehmien kutsuhuudut, traktorin hyrinän pellolla ja tunteen siitä, että elämä kantaa…

Ehkä sinäkin voit istahtaa hetkeksi ja miettiä, mikä antaa sinulle voimavaroja arjen ja elämän haasteiden keskellä. Onko se jokin tietty maisema, paikka, miljöö, joku itselle tärkeä ihminen tai kenties vaikkapa harrastus?

Voimaannuttavia hetkiä arkeesi!

Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaik' on työ...

Niin se vain aattoilta kääntyy päätökseensä. Minulla on takana ihana päivä rakkaitten, läheisten parissa ja mieleni valtaa kiitollisuus. Meidän jouluaatto on mennyt hyvin rauhallisissa merkeissä sekä vanhoja perinteitä ylläpitäen että uusia tapoja luoden - ja vaikka kaipaus lapsuuteni ja nuoruuteni, muistojeni, aikaiseen jouluun maalle sukulaisteni luokse on muutamaan otteeseen vallannut mieleni, olen ollut oikeastaan iloinen saadessani rakentaa joulua juuri tänne, omaan kotiini perheeni ympärille. Ja kaiken tämän on kruunannut vielä tuo tänne eteläänkin saatu ihana, valkoinen lumipeite!

Jännää, miten usein jouluun asetetaan niin paljon odotuksia ja toiveita. Joulua valmistellaan viikkoja, ehkä jopa kuukausia etukäteen tai jos ei valmistella, niin puhutaan siitä, kuinka tänä vuonna joulua vietetään, mitä pitäisi vielä tehdä ja missä välissä. Ja loppujen lopuksi, onko se joulu sitten parempi tai onnistuneempi joka vuosi jonkun tietyn kaavan mukaan kuljettuna, putipuhtaaksi kuuratussa kodissa, alusta loppuun itsetehtyjen joulupatojen äärellä, yksi toistaan suurempien lahjojen keskellä? Vaikka toki itsellänikin joulu on rengastettu mieleni almanakkaan punaisella värikynällä ja tietyt lapsuuden kodistani vakiintuneet jouluun liittyvät tavat ovat iskostuneet mieleeni tiukasti, jälkiviisaana on helppo hymyillä ja myöntää, että monesti ne pienet, arkiset asiat ovat niitä suurimpia ja eniten iloa tuottavia - myös jouluna.

Ja toisaalta, mitä niihin perinteisiin tulee, niin perinteet on tehty elettäviksi. Ne muuttuvat ja muotoutuvat, elävät meidän mukanamme. Joskus on osattava päästää myös vanhasta irti, jotta jotain uutta, yhtä hienoa ja arvokasta voi syntyä. Läheiset ihmiset, lämmin tunnelma, kynttilät hämärässä illassa, tuikkivat silmät, iloinen nauru, viipyvä katse, pieni kosketus...ei siinä oikeastaan ehdi miettiä, onko niitä villakoiria sohvan alla tai koe tarpeelliseksi pahoitella, että joulupöydässä oli tällä kertaa turvauduttu myös Saarioisten äitien tekemiin laatikoihin ja talon ainoa kuusi on parin vuoden takainen, ikivehreä luomus parvekkeella. Joulu tulee kultainen, kun sille annetaan vain mahdollisuus...Joulu tulee juuri sellainen kuin sinä mielessäsi päätät.

Nautitaan ja iloitaan toisistamme - ja joulusta!

Ole uskollinen itsellesi - Ole uskollinen elämälle

Minulla on ollut huikea syksy monessa mielessä. Olen saanut ottaa uusia askeleita kohti itselleni tärkeitä ja merkityksellisiä asioita. Olen saanut kokeilla siipiäni, onnistua, erehtyä ja ennen kaikkea oppia. Ja vaikka nämä pienet, suuret askeleeni eivät aina ole olleet kepeitä ja helppoja, voin sanoa seisovani nyt luottavaisesti ja kiitollisena juuri tässä. Oman uskoni ja luottamukseni lisäksi tällä matkalla on tarvittu kuitenkin myös heitä, jotka ovat vaikeina hetkinä uskoneet, luottaneet ja kannustaneet minua - ja mahdollistaneet tämän matkani. Heitä, jotka ovat tarjonneet auttavan käden silloin, kun kengännauhani ovat menneet solmuun, housun punttini kastuneet ja alla oleva polkuni hukkunut sateen alle.

Mitä sitten olen syksyn puuhaillut? Sen lisäksi, että olen nauttinut kotiäitiydestä, olen suunnitellut ja pitänyt kursseja ja koulutuksia, sekä rakentanut tulevan kevään monisävyistä ja - rakenteista väripalettia. Ylpeänä voin kertoa olevani nyt myös tuore NLP Practitioner. Takanani on siis opin ja oivallusten täyteinen syksy. Sen lisäksi että olen tämän NLP Practitioner -koulutukseni aikana tehnyt matkan itseeni, olen saanut tästä koulutuksesta myös paljon työkaluja työhöni - enemmän kuin vielä ehkä ymmärränkään. Ja odotankin jo mielenkiinnolla mahdollisuuksiani päästä hyödyntämään vielä lisää oppimaani käytännössä. Se, missä muodossa tämä kaikki tapahtuu ei vielä ole täysin selvää, mutta luotan, että kaikki asettuu paikoilleen niin kuin kuuluukin.

Viimeisenä koulutusviikonloppuna käsiini osui erään opiskelijaystäväni itse tekemä ja kaupan oleva koru, joka puhutteli minua jollain syvemmällä tasolla. Ihastelin toki korun kaunista ulkomuotoa, mutta erityisesti minuun teki vaikutuksen korun teksti "ole uskollinen". Jokin siinä resonoi minussa, vaikka uskollisuus ystävyys- ja parisuhteessa onkin minulle itsestäänselvyys eikä se kaivannut muistutusta korun muodossa. Pienestä sisälläni olleesta hämmennyksestä huolimatta juuri tuo koru kuitenkin kutsui minua ja ripustettuani sen kaulaani tajusin sen merkityksen minulle. Ei se ollut muistuttamassa minua uskollisuudesta ystäviäni, puolisoani tai työnantajaani kohtaan - ei, se muistutti minua uskollisuudesta itseäni, elämää kohtaan: Ole uskollinen sille, kuka sinä oikeasti, syvällä sisimmässäsi olet. Kuuntele sydämesi ääntä ja luota, sillä sinussa on jo olemassa kaikki - kaikki voimavarat ja potentiaali, joka vain odottaa mahdollisuutta tulla nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi. Muistuttakoon tämä uusi koruni siis jatkossa, niinä epävarmuuden hetkinä, minua uskollisuudesta itseäni ja elämääni kohtaan.

Haluan lähettää vielä sydämmestäni kiitoksen kaikille heille, jotka tekivät tämän opinmatkani minulle mahdolliseksi. Teille, jotka olette uskoneet, luottaneet, kannustaneet ja rakastaneet.

Ollaan uskollisia itsellemme - Ollaan uskollisia elämälle

Valmista mielesi ottamaan vastaan parasta, mitä elämällä on tarjota. – Ernest Holmes

Maitoparta ja maailmanmatkaaja - muutosten edessä

Koen olevani tällä hetkellä monessa mielessä tien haarassa, muutosten edessä elämässäni. Yksi jakso alkaa olla takana ja on aika ottaa seuraava askel, siirtyä eteenpäin. 

Mielessäni on pyörinyt jo pidempään paljon kysymyksiä ja vaihtoehtoisia vastauksia. Olen yrittänyt hahmottaa omaa paikkaani, löytää tarkoitukseni tässä elämässä, kuunnella sydämeni ääntä, rakentaa mahdollisuuksia tehdä itselleni merkityksellistä ja arvojeni mukaista työtä tulevaisuudessa. Olen viimeisten vuosien aikana haistellut ilmassa väreileviä monen moisia tuoksuja, kastanut sormenpääni useisiin erilaisiin väreihin, kuunnellut ympärilläni soivia vaihtoehtoisia sävelmiä, yrittänyt saada kiinni monimuotoisista lyriikoista ja käynyt pitkiä ja syvällisiä dialogeja itseni kanssa. Olen lukenut, tutkinut, testannut ja yrittänyt luoda tietä tulevaan epävarmuuden ja epätietoisuuden kaivertaessa mieltäni. Takaraivossani on painanut pakottava tarve löytää se oikea vastaus ja tehdä ne oikeat ratkaisut tai valinnat, tunnistaa oikea aika – juuri nyt. Ja mitä enemmän olen viimeisten kuukausien, ehkä jopa viimeisen vuoden aikana yrittänyt selvittää, etsiä tietoa ja pakottaa maailmankaikkeutta kertomaan minulle vastaukset, sitä epävarmemmaksi olen alkanut itseni tuntea.

Toinen puoli minusta on vakuutellut, että minun pitäisi olla tyytyväinen juuri näin - onhan minulla niin kovin paljon hyvää ja arvokasta jo elämässäni - eikä haikailla kuuta taivaalta. Tälle puolelleni tuttuus, turvallisuus, selkeys ja varmuus ovat ne elämää kannattelevat voimat. Noh, tämän toisen puoleni kehrätessä isoisän vanhassa nojatuolissa maitokippo nenän edessä toinen puoleni on raapinut ja mourunnut ulko-oven takana vaatien pääsyä ulos, jännittävään, tuntemattomaan ja mahdollisuuksia täynnä olevaan maailmaan. Se on sähissyt nojatuolissa miukuvan sisarensa yrityksille kääntää hänen päätään ja näyttänyt kyntensä ehdotukselle valjastaa maailmalle aikova uskalikko kaulapannalla ja valjailla. Nämä kaksi ihanaa, maitopartani ja maailmanvalloittajani, ovat kamppailleet ja kinastelleet, haastaneet ja kyseenalaistaneet toinen toisiaan ja saaneet minut siinä välissä tuntemaan oloni, noh, melko ahdistuneeksi ja epätietoiseksi. Välillä olen hautautunut viltin kanssa nojatuoliin maitoparran seuraan ja hämmästellyt päätä pudistellen sähisijän yrittelijäisyyttä ja intoa ja välillä taas olen roikkunut oven kahvassa maailmanvalloittajani kanssa katsoen kieroon nojatuoliin käpertynyttä mukavuuden haluista maitopartaa. Voih, kun voisikin saada nuo molemmat - sekä tutun ja turvallisen että jännittävän ja haastavan!

Nyt viime aikoina olen yrittänyt rauhoittaa mieleni ja ottaa vain yhden askeleen kerrallaan ja luottaa siihen, että ne seuraavat askeleet tulevat kuin itsestään. Jos mieleni on halunnut välillä asettua maitoparran puolelle, olen sen sille suonut ja jos se on taas haikaillut, haaveillut ja unelmoinut maailmanvalloittajan matkaan lyöttäytymisestä, olen pitänyt ovet auki. Ja vaikka en koe olevani nyt juurikaan viisaampi kuin aikaisemmin, haluan luottaa siihen, että kuunnellessani aidosti itseäni, löydän vastauksen. Vastaus on minussa. Se on sinussa. Meissä jokaisessa, jos vain tahdomme – ja uskallamme – kysyä ja kuunnella itseämme, omaa sisintämme. Aina se ei ole helppoa tai mielekästä. Eikä aika välttämättä ole aina oikea tai kysymys relevantti.

Sanotaan, että heti, kun tiedät kysymyksen, tiedät myös vastauksen. Ehkäpä omalla kohdallani en ole vielä päässyt sen oikean kysymyksen äärelle...Leikkikööt maitopartani ja maailmanmatkaajani siis vapaasti vielä tovin mahdottomuuksien ja mahdollisuuksien lankakerällä mieleni monimutkaisissa maisemissa!

Mukavaa viikkoa sinulle!

Ollaksemme rauhassa itsemme kanssa, meidän pitää tuntea itsemme. – Caitlin Matthews

Kimalletta arkeen

Täällä aloitettiin jo jouluun valmistautuminen - kerrankin ajoissa! Joulukoristeita emme vielä ole kaivaneet kaapista esille, mutta joulukorttipajamme avattiin sen sijaan eilen iloisissa merkeissä. Olen itse potenut kuluneen viikon sitkeää flunssaa ja eilen päätin ottaa rauhallisemmin ja jättää leikkipuistot ja muut aktiviteetit väliin ja viiletellä flanellihousuissa ja kotitossuissa lasten kanssa sisällä koko päivän.

Aamupäivällä levittelimme siis sormivärit, kartongit, liimat ja muut tykötarpeet keittiönpöydälle ja aloitimme työn. Voi sitä, riemua ja iloa, kun tyttäreni sai kastaa sormensa väreihin ja nähdä kättensä jäljen! Jokainen meidän aikuisen väripaletissa perusväriksi määritelty väri sai tyttäreni hihkumaan ilosta: "Ihanaa keltaista, katso äiti tätä sinistä, haluan vielä maalata kauniilla punaisella!" Askartelumme lomassa ehdin taas miettiä sitä, miten suuria pienet asiat voivat olla, kun niiden äärelle vain pysähtyy. Lapseni ovat verrattomia opettajia niin hetkessä olemisessa kuin kiitollisuuden osoittamisessa - siinä, että voimme nauraa ja iloita, ihmetellä, ihastella ja nauttia pienistä asioista. Miten nuo värit tuntuvatkaan sormissa niin hauskalle, miten punainen tosiaan voikaan olla niin valloittavan punainen? Miksi me aikuiset näemme keltaisen vain keltaisena ja punaisen, noh, punaisena - vaikka voisimme nähdä paljon enemmän!

Tämä askartelutuokio sai hymyn huulilleni ja kiitollisuus täytti mieleni - miten etuoikeutettu olinkaan saadessani viettää päivää pyjamassa askarrellen kotona lasteni kanssa! Ja vaikka sitten lounasaikaan jouduinkin turvautumaan kaupan valmiseineksiin, se oli pieni hinta siitä, että sain olla läsnä lapsilleni juuri tuossa hetkessä, en ollut huutelemassa pikkumaalarille kannustavia kommentteja hellan ääreltä tai pyykkikoneen sisuksista. Iso ilo voidaan tehdä pienillä valinnoilla! 

Ja olisittepa nähneet tuon pienen ihmisen loistavat silmät ja kiljahdukset, kun hän sai illalla ylpeänä esitellä joulukorttikokoelmamme isälleen ja vaikka kortit olivat ehkä äidin silmissä vielä keskeneräisiä, ne olivat tekijälleen juuri täydellisiä sellaisenaan. Ainoa, mitä vielä kaivattiin oli kimalle ja sitä sitten lähdettiinkin illalla kaupasta koko perheen voimin hakemaan...

Ihanaa glitterin täyteistä viikonloppua sinulle!

Pst. Kuulisin mielelläni, mikä on sinun arkesi kimalletta!

Kuvat minussa

Kerroin edellisessä postauksessani mieleni karsinoissa käydyistä kahakoista, peloista, jotka ottavat vallan. Yli kolme huonosti nukuttua vuotta ovat opettaneet huomaamaan sen, miten väsynyt mieli kääntyy herkästi itseään vastaan. Ne pienimmätkin vastoinkäymiset ja arjen haasteet lähtevät paisumaan. Ne mutkistuvat, laajenevat ja värittävät lopulta kaiken omalla harmaudellaan. Väsymys hämärtää näkökyvyn, saa sanat sotimaan ja korvat poimimaan kaikesta kuulemastaan ne ikävimmät asiat. Sanotaan, että on hyvä nukkua yön yli, antaa pölyn laskeutua, ottaa etäisyyttä  - ja parhaassa tapauksessa huomata sitten, että ne asiat, jotka toisessa hetkessä olivat saaneet mahdottomat mittasuhteet, ovatkin itse asiassa aikalisän ansiosta muuttuneet melko olemattomiksi. Kyllä, me itse sanoitamme lopulta mielemme ja ajatuksemme, teemme valinnan siitä, miten suhtaudumme noihin karsinoiden yöllisiin kahakoihin.

Mutta kaikkea ei voi vetää myöskään villaisella. Jos mielen täyttää kerta toisensa jälkeen esimerkiksi jokin sama ajatus, uskomus tai pelko, se ei ainakaan katoa selkää kääntämällä. Se ei välttämättä myöskään katoa yrittämällä muuttaa väkisin omaa suhtautumistaan asiaan tai sanoittamalla sitä uudelleen. Itse oivalsin, että tällä kertaa pelkoni, jotka mieleni suolsi yön tunteina muistikirjaani, halusivat tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja hyväksytyiksi. Ja vaikka olin kuvitellut, että pelkkä ajatusten kirjoittaminen riittäisi, tajusin joitakin päiviä myöhemmin olevani samassa suossa taas uudelleen ja miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että en ollut lupauksistani huolimatta kohdannut pelkojani uudelleen kirkkaassa päivän valossa. Kirjaamani pelot olivatkin huomaamattani jääneet alitajuntaani ja lähteneet kasvamaan siellä entisestään. Tiedostamattomalla tasolla ne alkoivat toteuttaa ikään kuin itse itseään. Vaikka siis karsinoissa nukuttiinkin kirjoitusurakkani jälkeinen yö autuaasti, jotain oli jäänyt vielä ystävieni kärsän päähän kaivelemaan - ja siihen oli syytä tarttua.

Sen sijaan, että olisin lähtenyt ratkomaan mielessäni pyöriviä huolia, murheita ja pelkoja perinteisellä pyöreänpöydän kysymys ja vastaus -tekniikalla, annoin mieleni käydä keskustelunsa tällä kertaa toisella tapaa - kuvien kautta. Kävellessäni sateisessa säässä rattaita työnnellen huomasin yhtäkkiä, että maisema ympärilläni puhui minussa. Se antoi peloilleni rajat, muodon, sävyn. Se puhui ja puhutteli minua pieninä yksityiskohtina, symboleina, edessäni avautuvina kuvina, hetkinä, jotka tallensin mieleni maisemaan. Ja siinä kävelyni lomassa huomasin pitkästä aikaa näkeväni, kuulevani ja tuntevani - ehkä kirkkaammin kuin pitkään aikaan.

Joskus ajattelen, että näkemämme asiat ovat varjoja tulevasta. Rakennamme sen, mitä suunnittelemme. 

– Phoebe Cary

Pelko pois - karsinassa vain nahistellaan

Olen nukkunut viime aikoina todella huonosti. Tämä nyt ei sinänsä ole uutinen eikä mikään perheessä, jossa on pari taaperoikäistä lasta. Unet ovat katkonaisia ja univelkaa kertyy, kun yössä itketään milloin kummitusten, milloin puhkeavien hampaiden takia. Tuttua höttöä siis.
Paitsi, ettei kuitenkaan. Viime aikoina en nimittäin ole voinut laittaa lyhyeksi jääneitä uniani lasten tai työn piikkiin, sillä yksinkertaisesti en vain ole saanut unta. Olen nukahtanut kiitettävästi pääni tyynyyn painettuani, mutta olen herännyt keskellä yötä parhaimpaan uniaikaan - ja tekemään mitä - murehtimaan ja huolehtimaan.

Joitakin öitä takaperin pyörin taas sängyssäni ja kuuntelin sisäisen höpöttäjäni yöllistä puhetta. Aluksi suhtauduin tähän höpinään varauksetta ja hyväksyen. Ajatuksia tulee, ajatuksia menee. Tunteisiin ei tarvitse jäädä vellomaan. Ne voi huomioida ja antaa niiden liikkua vapaasti, tulla ja mennä... Mutta vaikka kuinka yritin keskittää mieleni hengitykseeni, suhtautua höpöttäjääni ymmärtäväisesti ja rakastavasti, ei unelle ollut sijapaikkaa sängyssäni, jonka huolet ja murheet olivat vallanneet. "Älä ajattele sikaa, älä ajattele sitä sikaa...", pieni ääni päässäni käski toisen kuiskiessa korvaani lohduttavasti "Voit toki ajatella sikaa, jos sinusta siltä tuntuu ja kun ajattelet sikaa, voit ehkä kenties sen jälkeen huomata ajattelevasi pian jotain muuta, vaikkapa lammasta". Voih, tunsin olevani ajatusteni ristitulessa ja mieleni karsinat täyttyivät vähitellen röhkivistä possuista ja niiden vieressä määkivistä lampaista. Lopulta mieleni käydessä yhä levottomammaksi minun oli annettava periksi. Nousin sängystä ja kaivoin esille muistikirjani. Päätin kokeilla toimisiko tässä tilanteessa vanha "kikka kolmonen" eli kirjoita mielessäsi pyörivät huolet ja murheet paperille ja päätä, että käsittelet ne kunnolla vasta seuravana päivänä, kun mieli on virkeämpi.

Käperryin siis aamyön hämärässä sohvan nurkkaan ja annoin itselleni luvan kirjoittaa kaikki mieltäni painavat asiat paperille. Otsakkeeksi tälle kirjoitelmalleni annoin "Minä pelkään". Kahta kertaa minun ei tarvinnut itseäni kannustaa työhön, kun kynäni alkoi suihkia nopeasti ja tehokkaasti muistikirjan tyhjiä sivuja täyteen päässäni pyöriviä ajatuksia - ja mitä enemmän annoin mielelleni luvan suoltaa ulos ajatusvirtaa, sitä enemmän sitä vain tuli ja tuli. Taisin olla jo neljännen sivun kohdalla, kun aloin epäillä toimiiko tämä "kikka" nyt ollenkaan niin kuin pitäisi. Kirjoittamaan ryhtyessäni en edes ollut tietoinen kaikista niistä peloista, huolista ja murheista, joita nyt kynäni oli paperille raapustanut. Huh, ahdistus ei ainakaan lievittynyt lukiessani kirjoitustani läpi. Kun viimeisimpinä lauseina olin kirjoittanut kirjaani, että pelkään hukkuvani näihin pelkoihini ja pelkojen kirjoittaminen vain pahentaa asiaa, päätin sulkea muistikirjani kannet ennen kuin mieleni ehtisi tarrautua naapurinkin murheisiin ja surkutella vielä lisää koko maailmankaikkeuden onnetonta tilaa.

Olin hieman pettynyt ja surullinen tajutessani, miten paljon murheita ja pelkoja mieleni kantoikaan. Ja näihin aatoksiin kirjani kannet suljettuani kuitenkin nukahdin eli epäilyksistäni huolimatta kikka oli kai tepsinyt tai sitten uni vain vei voiton. Joka tapauksessa vedettyäni peiton korviini mieleni karsinoista ei kuulunut enää kuin rauhallista ja hiljaista tuhinaa - ehkäpä tämä yöjuoksu laitumien vapaudessa oli väsyttänyt myös nämä pienet kaverini, jotka nyt kellivät pahnoissaan sorkat kattoa kohti...

Menneisyys puhuu – ja minä kuuntelen

Tiedättekö sen tunteen, kun luulee käsitelleensä jonkun menneisyyden asian tai tapahtuman ja kerta toisensa jälkeen sitä sitten kuitenkin huomaa olevansa sen kanssa vastakkain. Turhautuminen ja epätoivo valtaavat mielen – ei taas, tätä! Vähän niin kuin kutsumaton vieras kolkuttelee ovelle ja vaatii päästä sisään. Siinä sinä seisot ovenraossa ja pohdit kuumeisesti uskaltaako tuota tuttua ja silti niin tuntematonta, pelottavaa, päästää sisään – kun aikaisemmin siitä ei ole seurannut kuin pahaa mieltä. Miksi ihmeessä se on taas tuossa? Emmekö me tehneet jo tilejä selväksi aikaisemmin? Eikö kaiken pitänyt olla jo sovittu – mennyt on mennyttä ja nyt on uuden aika. Mitä sinä vielä minusta haluat? Miljoona kysymystä poukkoilee päässäsi sinun tuijottaessa epäilevänä ja pelokkaana ovenraosta vaativana katselevaa silmäparia. Onko minulla vaihtoehtoa, kysyt lopulta itseltäsi. Niin, onko?

Minulla on historiani, niin kuin meillä kaikilla. Historia, menneisyys, jossa on paljon hyvää ja ikävä kyllä, myös pahaa. Vieraani kädet eivät ole puhtaat, kasvoilla on arpia ja nilkkaan on sidottu ruosteinen kettinki. Tumma viitta peittää kumaraan taipunutta, luisevaa kehoa. Kukapa tällaista kummajaista haluaisi sisään kutsua? Juuri, kun kaiken piti olla puhdasta, seesteistä, vieraskammari siivottuna, uudet lakanat odottamassa niitä kutsuttuja, rakastettuja vieraita, sinä – kummajaiseni – seisot taas siinä vaativana ja odottavana, innokkaana piehtaroimaan mankeloiduissa lakanoissani. Palat halusta jättää jälkesi ja kadota taas sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut unohtaen minut pelkäämään ja odottamaan seuraavaa vierailuasi.

Huokaan syvään ja yritän rauhoittaa kaoottisen mieleni käsieni puristuessa tiukasti oven kahvan ympärille. Kun nyt siinä seisot, miksi en katsoisi sinua vähän tarkemmin, ajattelen lopulta. Silmäni syynäävät päästä varpaisiin ovenraossa odottavaa kummajaista ja toivovat merkkiä muutoksesta. Ehkä arvet ovat pienentyneet tai nilkassa ei ole enää kettinkiä. Ehkä kädet sormikkaiden alla ovatkin puhtaat. Ehkä kauhtuneen viitan alle on puettu puhdas vaatekerta. Mieleni maalailee kuvaa toiveikkaana. Niin ehkä, tai sitten ei. Mitä pidempään vierastani katselen, sitä rauhallisemmaksi oloni kuitenkin vähitellen muuttuu. Kasvot arpien värittämänä, ruosteinen kettinki nilkassaan tämä menneisyyteni kummajainen näyttää ehkä jopa säälittävältä. Päättäväisestä, pelottavasta ja aggressiivisesta olemuksesta on vain jäljet kehossa – ja katse, katse on tyyni ja rauhallinen, siinä on jotain, josta en ota selvää. Huulet liikkuvat hitaasti piirtäen ilmaan kirjaimia, muodostaen sanoja: ”Nyt. On. Aika." Käännän katseeni pois. En odottanut tätä. Sanat jäävät leijailemaan ilmaan. Sydämeni hakkaa kiivaammin ja yritän nielaista kurkkuuni nousseen palan. 

Pelko minussa haluaa sulkea oven, lukita sen ja kadottaa avaimen - lopullisesti. Samainen pelko huutaa kummajaistani perääntymään, katoamaan elämästäni. Mutta tuo katse, nuo silmät lamaannuttavat minut. Pienen hetken näen itseni heijastuksena noissa väsyneissä, rauhallisissa silmissä: "Mitä sinä pelkäät?", ne kysyvät. Niin, mitä minä pelkään. Ehkä pelkään, että jos annan kummajaiseni nyt astua sisään ja teen hänelle majapaikan, katan illallispöydän ja istun kuuntelemaan, mitä hänellä on sydämellään, vieraani kiertääkin minut pikkusormensa ympärille, sumentaa mieleni ja olen taas siinä samassa, vanhassa, upottavassa suossa. Siinä, johon olen jumittunut, jäänyt kiinni liian monta kertaa. Ehkä pelkään, että suonsilmä imaisee minut ja tuo imu onkin vahvempi kuin aikaisemmin…Voinko luottaa siihen, että kummajaisellani olisikin tällä kertaa jotain hyvää kerrottavaa minulle? Ehkä hän haluaa tehdä sovinnon. Ehkä hän odottaa anteeksiantoa, sitä, että hyväksyisin hänet kaikkine virheineen ja arpineen. Mutta olenko minä valmis siihen? Kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni. Onko minulla vaihtoehtoa, kysyn lopulta itseltäni. Onko nyt aika?

Hengitä, niin jaksat paremmin – ja muita oivalluksia jumppasalilta

Terveisiä jumppasalilta – pitkästä aikaa! Tällä kertaa hain hien pintaan kiertoharjoittelutunnilta, joka olikin mitä mainioin! Kuten jo aikaisemmin postauksessani kirjoittelin, minulle liikunta on myös sen itsetarkoituksensa lisäksi mitä parasta terapiaa. Kun ajatukset junnaavat paikallaan, tunteet kuohuvat tai inspiraatio työskentelyssä on hukassa, mikään ei pistä päätä paremmin pauselle kuin kunnon hikilenkki tai salitreeni! Ja sitten sitä pystyykin taas katsomaan asioita uudesta näkökulmasta ja palaamaan sorvin ääreen usein monta oivallusta ja ideaa rikkaampana...Ja niin kävi tänäänkin!

Vaikka tällä kertaa en ollut lähtenyt salille tuulettamaan pääkoppaani vaan ihan vain treenaamaan, jokin pieni asia naksahti taas päässäni etunojapunnerrusten teon lomassa. Kun heilutin vuoroin kahvakuulaa, tein vatsarutistuksia ja kyykkäsin, ihana ohjaajamme Heidi kannusti ja innosti meitä kuntoilijoita musiikin tahtiin: ”Jaksaa, jaksaa, puoliväli menee, rutista, rutista.” Näiden kannustuslauseiden seassa toistui useasti myös pari muuta kehotusta, jotka pistivät pääkoppani raksuttamaan – ohjaajahan lateli suuria elämän viisauksia siinä samalla, kun tsemppasi meitä saamaan hien pintaan. Mihin huomio kiinnittyy, se kasvaa ja vahvistuu – eikös se niin mennyt! Hymy levisi kasvoilleni, kun palautin mieleeni bussimatkani kahden taaperon kanssa hetki sitten ja muistelin edellisen illan kamppailua työhöni liittyvien suunnitelmien parissa.

Mitä ohjaaja sitten meille puheli? Yksinkertaisuudessaan lausahdukset olivat seuraavat:

1. Hengitä, niin jaksat paremmin.

2. Keskity rauhassa, kun aloitat.

3. Muista, että teet tätä vain itseäsi varten.

Maistelin lauseita ja niiden taakse kätkeytyvää viisautta. Esimerkiksi hengittäminen. Voi, kuinka se tekeekään hyvää! Kokeilepa olla hetki hengittämättä ja huomaat, miten päässä alkaa sumeta ja olo muuttuu kurjaksi. Sen lisäksi, että hengittäminen itsessään todellakin on mieletön juttu, se voi olla myös tie kohti parempaa oloa, kokonaisvaltaista jaksamista. Kun stressi painaa tai arjessa on muuten vaikea tilanne päällä, hengityksen äärelle pysähtyminen maadoittaa, rauhoittaa ja antaa uusille ajatuksille tilaa. Jesh, tätä lisää!

Entä sitten keskittyminen? Aika moni meistä voi heti luetella listan asioita, joiden suorittamisessa keskittyminen on todellakin tarpeen. Kokeilepa ”heilautella” kuudentoista kilon kahvakuulaa valmistautumatta ja keskittymättä. Tai ajattele vaikkapa kirurgia leikkaussalissa veitsi oikeassa kädessä, kahvikuppi vasemmassa ja mieli näiden välimaastossa suunnittelemassa kenties illan kauppareissua. Auts! Ikävää jälkeä tulee äkkiä niin leikkaussalissa kuin kahvakuulatunnilla, jos huomio on hukassa ja tehdään vähän sinne päin! Ja silti tämä on tuttu tilanne ehkä useimpien meidän arjessa. Jotenkin sitä vain kuvittelee itse pystyvänsä tekemään kaiken ja yhtä aikaa ja vielä muka keskittyen ja läsnäollen. Jep, takaisin niihin vatsarutistuksiin ja syvien lihasten jännittämiseen..

Ja tuo kolmas kohta, itsestäänselvä sekin. Kun sitten tehdään jotain, vaikkapa nostellaan sitä kuulaa, on kaikista paras motivaattori oma tahto treenata nimenomaan itseään varten, ei naapuria, puolisoa tai ohjaajaa ajatellen. Kun tekee itselleen selväksi toimintansa syyn, tarkoituksen, tekemisestä tulee usein mielekkäämpää. Oletetaan esimerkiksi, että olet jumpassa painonpudotuksen takia ja se on motivaattorisi. Mutta riittääkö se? Ehkä syy ja tarkoitus on tarpeen purkaa vielä pidemmälle ja tiedostaa, miksi haluat pudottaa painoasi, mikä tämän syyn tarkoitus on? Ja ehkä juuri tuon tarkoituksen muistaminen antaa lisäpuhtia vielä jaksamaan viimeiset rutistukset ja ottamaaan treenistä kaiken irti. Oli kyse sitten mistä tahansa tekemisestä tarkoituksen löytäminen ja sen muistaminen, on mielestäni tie kohti tyytyväisyyttä ja hyvää oloa. Jos ihminen ei koe omaa toimintaansa merkityksekselliseksi itselleen, vaan ulkoistaa toimintansa syyn itsensä ulkopuolelle, nimeää sen pakoksi tai velvollisuudeksi jotain toista kohtaan, katoaa tekemisestä vähitellen myös kaikki ilo ja nautinto. 

  

Sain siis jumppatunnilta hikitreenin ja hyvän mielen lisäksi taas pieniä muistutuksia pureskeltavaksi arkeeni.

Se, mihin huomio kiinnittyy, kasvaa ja vahvistuu.

Ajatuksen voima

Ajatuksen voimalla voi siirtää vuoria
tai tehdä kynnyksistä esteitä ja pysyy jumissa
ja kun painat pitkin valtateitä mielessäsi välkkyy
ajatus

Ajatuksen voimalla sä päädyt palatsiin
tai alas katuojaan jos päässäs päätät niin
ja kun painat kaiken villasella mielessäsi ohjaa ajatus

Jos kaunis mielesi on, niin kauniimmaksi tuut
Millainen mielesi on, niin sellaiseksi muutut
Eikä yksikään mutteri, kivikirkko tai linkkari
ole syntynyt itsessään, vaan ensin sisällä jonkun pään
Jos kaunis mielesi on, niin sellaiseksi muutut
Se on ajatuksen voimaa

Ajatuksen voimalla vanhenet vuosia
tai pysyt mieleltäsi leikkivänä lapsena
ja kun painat hissin nappulaa niin mielessäsi on ensin ajatus

Ajatuksen voimalla voi jakaa rakkautta
tai pitää yllä vihaa, hautoa kostoa
ja kun painat liipasinta niin, mielessäsi on ensin ajatus

Jos kaunis mielesi on, niin kauniimmaksi tuut
Millainen mielesi on, niin sellaiseksi muutut
Eikä yksikään tikari, autopommi tai kivääri
ole syntynyt itsesään, vaan ensin sisällä jonkun pään
Jos kaunis mielesi on, niin sellaiseksi muutut
Se on ajatuksen voimaa
Ajatuksen voimaa

Nuo yllä olevat sanat ovat peräisin Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin Ajatuksen voima -biisistä. Tämä biisi on mielestäni loistava ja sen sanat kiteyttävät hienolla tavalla sen, miten suuri merkitys omalla mielellämme, ajatuksillamme, on elämäämme. 

Kun on vaikeaa, sitä antaa mielessään vallan usein niille kaikille ikäville ja lohduttomille ajatuksille, ei näe ulospääsyä, vaihtoehtoja, sitä pienintäkään toivoa toivottomaksi kokemassaan tilanteessa. Näkee helpoimmaksi heittää hanskat kehään ja luovuttaa - Ajatuksen voimalla voi siirtää vuoria tai tehdä kynnyksistä esteitä ja pysyy jumissa...

Ei ole uutinen eikä mikään, että ikäviä asioita tapahtuu meidän jokaisen elämässä ja mielemme voi olla maassa toisinaan hyvin erilaisista syistä. Oli tilanne kuitenkin mikä tahansa, psykologinen tosiasia on se, että meillä jokaisella on aina vapaus valita tulkintamme siitä, miten kokemamme tapahtumat nimeämme ja miten niihin asennoidumme. Omaksi ja läheistemme harmiksi me saatamme kuitenkin jumittua helposti vanhoihin ja kenties vääristyneisiin ajatustapoihimme ja pitää kiinni uskomuksistamme, jotka eivät salli meidän tutkivan ja hyödyntävän kykyjämme ja olemassa olevia taitojamme. Puhumalla asioista eri nimillä ja asennoitumalla uudella tavalla moni arkinen tilanne olisi kuitenkin mahdollista nähdä uudessa valossa.

Luin taannoin Viktor E. Franklin hyvin vaikuttavan teoksen "Ihmisyyden rajalla", jossa Frankl kertoo omista keskitysleirikokemuksistaan ja kuvaa sitä, miten tällaisissakin olosuhteissa, kun ihmiseltä riistetään ihmisarvo, jäljelle jää mielen vapaus valita itse omat reaktionsa, oma suhtautumisensa olosuhteisiin. Tuo teos herätti minussa paljon ajatuksia ja muistutti siitä, miten vaikeissakin olosuhteissa avain selviytymiseen on taito siirtää oma huomio ja ajattelu niihin mahdollisuuksiin, jotka vielä ovat käytettävissä. Kukaan ei voi viedä meiltä milloinkaan meidän ajattelumme ja sen kautta asenteen ja valintojen vapautta. On siis oma valintamme käytämmekö taitojamme nähdäksemme valoisamman huomisen vai vaivummeko mieluummin uhrimielialaan syyttämään maailmaa ja toistelemaan itseksemme, ettei mitään ole tehtävissä. Kuulostaa ehkä armottomalta, mutta näin se menee... - Ajatuksen voimalla sä päädyt palatsiin tai alas katuojaan, jos päässäs päätät niin...

Meillä on käsissämme kaikki tarvittavat avaimet, kaikki se potentiaali ja taito, kunhan vain huomaamme sen ja aktivoimme taitomme tavallisessa elämässä, arkisten ongelmien keskellä.

...Jos kaunis mielesi on, niin sellaiseksi muutut...

Meillä on aina mahdollisuus tehdä valinta ja avata mielemme portit nähdäksemme valoisampi tie läpi vaikeuksien.

Tänään se on!

Tänään se on – isänpäivä nimittäin. Siniristilippumme liehuu uljaana tangon päässä ja isä kääntää tyytyväisenä kylkeään nauttien aamusta pitkän kaavan mukaan. Keittiössä hiippailee äänetön emäntä ja pian kodin täyttää jo tuoreen sämpylän tuoksu. Tukat kammattuina ja rusetit kaulassa lapset kantavat tarjottimellisen isänsä lempiherkkuja sänkyyn laulaen onnittelulaulujaan vuoteessa laiskasti haukottelevalle miehelle. Fanfaarit soivat ja lapsien poskilla on autuas hymy, kun he ojentavat rakkaimmalleen lahjuksia. Sydämellinen vaimo kiipeää vielä sänkyyn satiinipyjamassaan tarjoutuen antamaan puolisolleen rentouttavan jalkahieronnan ja puraisten lupaavasti korvanlehdestä..

Pläts! Noin, kupla on puhki! Ehkä pari pisaraa tuosta kauniista, rikkoutuneesta kuplasta lensi ruudun sillekin puolelle. Tiedoksenne, että tämä oli siis vain isänpäivän unelmakuva, joka meidän perheessämme on puhjennut jo pari valvottua tuntia – tai ehkä jo vuotta sitten. Sen lisäksi, että aamujemme rauha ja autuus on toistaiseksi vain haave, ei perheemme toinen puolisko liiemmin tällaisten juhlapäivien päälle perusta – ja toisaalta ymmärrän häntä hyvin. Miksi isää tai äitiä pitäisi juhlia jonain tiettynä päivänä vuodesta, siis yhtenä ainokaisena päivänä niistä kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä? Eikö meidän olisi syytä muistaa toisiamme vanhempina ja puolisoina (ja tietysti myös omia vanhempiamme) hieman useammin ihan tavallisen arjen keskellä?

Nykyään kalenterimme täyttyvät erilaisista juhlapäivistä. On ystävänpäivää, kurpitsajuhlaksi muuttunutta pyhäinpäivää, äitienpäivää, isänpäivää ja ties mitä päivää. Päiviä, jolloin kauppiaat käärivät hihansa ja täyttävät hyllynsä erilaisilla koristeilla, herkuilla ja lahjuksilla houkutellen meitä kuuliaisia kuluttajia astumaan välittävän ja rakastavan puolison, vanhemman, sukulaisen tai ystävän luotuun rooliin. Näyttääksesi olevasi oikea ystävä sinun tulee muistaa lähettää ystävänpäiväkortti suklaasydämin koristeltuna tai edes se tekstiviesti helmikuun neljäntenätoista. Ollaksesi puolestaan lapsistasi välittävä vanhempi sinun velvollisuuksiisi kuuluu hankkia naamiaisasut, taikoa pöytään limaiset herkut ja kaivertaa lapsille kurpitsalyhdyt lokakuun viimeisenä. Ehkä, ehkä ei. Eihän ystävien ja lähimmäisten muistamisessa ja juhlimisessa mitään pahaa ole, päinvastoin – koskaan ei varmasti voi osoittaa lähimmäisilleen liiaksi sitä, miten välittää, rakastaa ja on yhteisistä hetkistä kiitollinen.

Minusta jokainen on vapaa juhlimaan kalenteriin merkittyjä juhlapäiviä kuka milläkin tavalla ja keksimään vaikka tusinan lisää juhlan aiheita arkea piristämään, etenkin jos tai kun sen tekee sydämestään ja ilolla. Ja käsi sydämellä itsekin tunnustan, että minulle esimerkiksi nämä omassa lapsuudessani merkitykselliseksi muodostuneet äitien ja isien kunniaksi järjestettävät juhlapäivät ovat edelleenkin tärkeitä. Olen sitten markkinavoimien uhri tai höperö romantikko, olen kuitenkin vakaasti päättänyt mieheni (tosin melko vähäisistä) vastusteluista huolimatta tätä äitienpäivä- ja isänpäiväperinnettä jatkaa ja jakaa myös sen omille lapsilleni. Ja vaikka isänpäivän tarkoitus olisi se, että lapset muistavat isäänsä, olen minä puolisona yhtä kiitollinen ja halukas osoittamaan rakkauttani lasteni isää ja kumppaniani kohtaani ja lapsenomaisella innokkuudella suunnittelen pieniä tapoja muistaa puolisoani.

Niinpä siis, vaikka mieheni ei isänpäivänä minulta tai lapsilta muistamista odottaisikaan, olemme lasten kanssa käärineet hihat ja askarrelleet kortit niin isälle kuin suvun muille isähahmoille. Kauppiaiden pettymykseksi en ole aukaissut kukkaron nyörejä ja ostanut pehmonallea koristamaan yöpöytäämme tai hankkinut uutta ja hauskaa kravattia ja samaa sarjaa olevia sukkia, vaan olen mennyt sieltä, mistä aita on ehkä matala, mutta ainakin minun periaatteitteni mukainen. Olen kaivanut kaapista yhden valkoisen tyynyliinan, etsinyt kangasvärit ja painellut isälle muistoksi tyynyliinaan lasten kanssa pieniä sormia ja varpaita. Aamukahvit olen toki myös keittänyt ja kaupan pakastealtaan paistovalmiit croissantit uuniin lykännyt (rakkaudella sekin, sillä meistä kaikista ei vain ole leipureiksi) ja asettanut aamiaispöytään kananmunavoileivän viereen pienen kuoren, jonka viesti mahdollistaa sankarille rentouttavan hieronnan.

Näin meillä – ja hyvä juuri näin, sillä kaikki tämä on tehty rakkaudella, sillä samalla rakkaudella, jota haluan osoittaa myös kaikkina muina yhteisinä päivinämme. Viettäköön siis jokainen juuri omannäköisen isänpäivän tänään tai vaikkapa huomenna tai olkoon viettämättä sitä ollenkaan. Tärkeintä on kuitenkin se aito välittäminen, jonka osoittamiseen ei tarvita nimettyä päivää, kalliita lahjoja eikä hempeitä ruusukortteja.

Halauksia teidän sunnuntaihin!

Etsin tietä ulos labyrintistä

On hiljaista. Minua tuijottaa kolme silmäparia herkeämättä. Jokaista liikettäni vartioidaan. Nostan käteni tehdäkseni seuraavan siirron. Ei, ei sittenkään. Se ei olisi hyvä ratkaisu, tuumaan ja lasken käteni rauhallisesti. Ehkä voisin miettiä vielä hetken, mikä olisi nyt kaikista paras ratkaisu. Ratkaisu, joka johdattaisi minut päämääräni ja eliminoisi samalla vastustajieni aikeet. Vastapäätäni aletaan liikehtiä hermostuneesti ja luen katseista käskyn: toimi, tee päätöksesi, älä nynnyile! Minua naurattaa. Miten tästä tulikaan näin vakavaa! Ikään kuin pohtisin elämäni suurinta seuraavaa siirtoa, yrittäisin miettiä etukäteen, mitä tämän askeleen jälkeen tapahtuu ja missä minä ja muut olemme päätökseni tehtyä. Eihän tätä voinut näin pelata! Labyrintti oli muuttuva. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olisin muiden pelaajien siirtojen jälkeen. Tartuin pelimerkkiini ja tein valintani.

Pelailimme nuorison kanssa illalla lautapelejä. Tämä ajanviete kuuluu viikonloppuiltoihimme aika usein ja olen siitä todella iloinen. On kiva ehtiä istahtaa pienten nukkumaan menon jälkeen hetkeksi pöydän ääreen yhdessä, napostella jotain hyvää ja pelata! En tiedä, alkavatko lautapelit nykyään olla jo vähän vanhanaikainen juttu, mutta meikäläiseen ne uppoavat täysillä. Samoin kuin korttipelit. Minusta ei löydy hitustakaan naista pelaamaan erilaisia konsoli- tai tietokonepelejä. Kyllä minulle on yritetty vakuutella monta kertaa niiden hienoutta ja ihmeellisyyttä, mutta minun maailmassani ei ole kunnon lautapelin voittanutta. Tällä kertaa me pelailimme Muuttuvaa labyrinttiä. Sekin on hauska, mutta todellisia suosikkejani ovat Alias, Cluedo, Pictionary tai Piirrä ja arvaa, Scrabble ja Rappakalja. Väsyneeseen hetkeen sopii hyvin myös Yatzy tai Uno-kortit. Omaa lautapelivarastoa on tosin tullut päivitettyä viimeksi vuosia sitten, joten mielelläni otan vastaan myös teiltä lukijoilta vinkkejä hyvistä peleistä! Minusta on ihanaa virittäytyä porukalla (ja leikkimielellä) pelitaajuuksille. Strategialautapelien, kuten shakin maailmaan, minua ei vielä ole ajettu sisään ja mielenkiintoni kohdistuukin lähinnä viihdyttäviin koko perheen peleihin. Turhan "vakavat" lautapelit, jotka ovat monimutkaisia ja pitkäkestoisia, eivät iltapuhteina oikein tahdo aueta.

Ja jos minulta kysytään, niin lautapelit eivät todellakaan ole vain lasten juttu! Aikuisillekin tekee hyvää hypätä välillä oravanpyörästä, tehdä jotain hauskaa ja vähemmän hyödyllistä, tehokasta ja järkevää (!) – olla yhdessä! Mitäpä siis, jos seuraavan kerran aikoessasi istuutua sohvaan tuijottelemaan telkkaria, kutsuisitkin koko perheen koolle tai soittaisit kaverit kylään ja kaivaisit esille jonkun vanhan kaappiin hautautuneen pelin! Ja jos panostaa haluat, kirppiksiltä löytyy usein pienellä rahalla kivoja pelejä. Siinä pelailun lomassa saatat tulla harjoittaneeksi myös läsnäolon taitoasi, sillä ainakin oman kokemukseni mukaan lautapeliä pelatessa olemme ihan erilailla läsnä kuin telkkaria tai tietokonetta tuijoteltaessa.

Tällä kertaa siirtoni vei minut umpikujaan, mutta se on pelin henki: palikat vaihtavat paikkaansa, olosuhteet muuttuvat ja se, mitä kulman takana odottaa, on täysi yllätys. Askelia on turha suunnitella liian pitkälle etukäteen, vähän niin kuin oikeassa elämässäkin…

Ihania viikonlopun hetkiä teille!

Minä olen tässä. Missä sinä olet?

Kun nyt pitkän tauon jälkeen taas olen päässyt kirjoittamisen makuun, mieleni teki aloittaa jutusteluni selittelemällä mennyttä. Mieleni teki purkaa auki näitä menneitä kuukausia, viikkoja ja päiviä, jolloin olen ollut liian kiireinen, stressaantunut tai vain väsynyt kirjoittamaan. Istuutuessani nyt koneeni äärelle olin siis valmistautunut selittelemään ja kaivelemaan mennyttä aikaa, kunnes tajusin, ettei se muuttaisi mitään. Hymähdin. Tyytyväisenä omasta oivalluksestani päätin antaa menneiden olla ja katsoa sen sijaan eteenpäin.

Loistavaa, kerrassaan lupaavaa, myhäilin itsekseni ja ajattelin aloittaa kirjoitukseni lupaamalla itselleni – ja teille lukijoilleni – kirjoittavani tästä eteenpäin blogiani vaikkapa edes kerran viikossa. Voisin ottaa tavaksi kirjoittaa vaikkapa joka lauantai, ajattelin. Se kuulosti varsin helposti toteutettavalta ajatukselta. Maistelin lauantai sanaa suussani. Tuleva lauantai, ensi viikon lauantai, tämän kuun viimeinen lauantai. Mitä enemmän mutustelin noita lauantai-päiviä ja maalailin kuvia tulevista päivistä ja viikoista, sitä epäilevämmäksi mieleni kuitenkin kävi. Itse asiassa tämän viikon lauantai on kyllä vähän huono päivä kirjoittaa, sillä olen silloin opiskelemassa. Ai niin, tosiaan. Tuleva lauantai ei siis sovi. No, entäs sitten sunnuntai… Sunnuntaina on isänpäivä, joten tuskin ehdin tai haluan silloin istahtaa koneelle kaiken muun touhun keskellä. Ensi viikonlopulla meillä on vuorostaan sovittuna muuta puuhaa lasten kanssa ja…Voih, mieleni oli ehtinyt tässä vaiheessa käydä läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat kuvitelmat tulevista lauantai, sunnuntai, maanantai, tiistai ja niin edelleen päivistä. Ja mieleni olisi voinut jatkaa loputtomiin tätä tulevien päivien ohjelmien miettimistä, voivottelua ja surkuttelua, stressaamista ja toisaalta odottamista, ellei joku olisi heittänyt minua kävyllä päähän ja huutanut: Herää pahvi. Missä sinä olet ja mitä sinä teet?

Niinpä, niin. Olin taas ajanut itseni ansaan. Jäin rysän päältä kiinni. Mitä minä taas tosiaan teinkään? Olin tehnyt tietoisen valinnan olla katsomatta taaksepäin ja hyvässä uskossa päätin ottaa härkää sarvista ja katsoa hyvillä mielin eteenpäin – ja sillä samalla hetkellä, kun annoin mielelleni luvan suunnata katseen tuleviin päiviin, viikkoihin, tulevaisuuteen – ajauduin koko ajan kauemmas ja kauemmas tästä hetkestä. Voih, eihän tämä ollut tarkoitus! Tarkoitukseni oli ollut istua koneen äärelle pitkästä aikaa mieli täynnä ideoita ja intoa ja kirjoittaa. Nauttia siitä, että nyt minulla oli aikaa ja tilaisuus pysähtyä juuri tähän hetkeen ja niihin ajatuksiin, joita mieleni suolsi ulos. Tarkoitukseni ei ollut harmitella sitä, etten ollut viime viikkojen aikana kirjoittanut tai suunnitella sitä, miten tulevaisuudessa toimisin toisin – vain ja ainoastaan kirjoittaa nyt, tästä hetkestä käsin. Mutta nyt harmikseni huomasin, ettei jäljellä ollut enää mitään siitä inspiraatiosta, jonka turvin tähän penkilleni istahdin. Tämäkin hetki oli valumassa läpi sormieni, huomaamattani.

Hymähdin taas, tällä kertaa en itsetietoisen ylpeänä vaan pikemminkin nöyrän hyväksyvänä. Hyvä, minua muistutettiin taas siitä, että tärkeintä, arvokkainta ja hienointa oli se, että olin nyt tässä. Miksi hukkaisin tämän ajan voivottelemalla mennyttä tai kuvittelemalla ja suunnittelemalla liiaksi tulevaa? Päätin ottaa aikalisän. Hengitin muutaman kerran hitaasti syvään sisään ja ulos, annoin katseeni kiertää ympäröivässä tilassa ja pysähtyä parvekkeen hämärässä loistavien tuikkujen äärelle. Katselin tuulessa lepattavien liekkien liikehdintää ja kuuntelin illan hiljaisuutta. Miten hyvältä tuntuikaan istua tässä juuri nyt. Laskin sormeni tietokoneen näppäimistölle ja tein valinnan – olen nyt juuri tässä.

Toivottavasti sinäkin olet juuri siinä, missä nyt olet. Myös ajatuksissasi. Et ole eilisen päivän erimielisyyksissä, loukkauksissa tai väärinymmärryksissä, et huomisen peloissa, odotuksissa tai toiveissa. Ehkä voit tarkistaa, missä mielesi vaeltaa ja palauttaa sen juuri siihen, missä sinä olet juuri nyt. Sillä harmittavan usein meiltä lipuu ohi juuri se hetki, se arvokkain ja olemassa olevin hetki, kun annamme mielellemme vallan kulkea omia polkujaan. Usein me elämme menneessä tai sitten tulevassa ja loppujen lopuksi – meillä on vain tämä hetki.

Minä olen tässä. Missä sinä olet?

Peikko nimeltä harmitus

Myönnän. En ole ajatellut tätä blogia viime aikoina kovinkaan usein. Satunnaisina hetkinä se on tullut mieleeni ja saman tien pieni peikko nimeltä harmitus on hypännyt pääni päälle ja tehnyt selväksi, miten kelvoton, laiska ja aikaansaamaton olen ollut. Tuo peikko on heristellyt sormeaan ja yrittänyt kaataa vauhtiin päästyään saavi tolkulla kuraa niskaani ja mitä minä olen tehnyt – sen sijaan, että olisin vanhaan tapaani lähtenyt taisteluun tätä syyttelevää peikkoani vastaan tai alistunut sen ankaran sormen alle, olen heti ensimmäisen pisaran poltellessa niskaani vain pysähtynyt paikoilleni. Olen antanut hengitykseni tasaantua ja kuran valua niskastani hartioilleni ja siitä pitkin poveani maahan asti. Olen antanut pisaroiden poltella, nipistää, kutittaa ja kaihertaa, tuntua koko komeudessaan matkallaan maahan.

Ja kun harmituksen ämpärit ovat tyhjentyneet, olen ottanut askeleen sivuun ja katsonut maahan muodostunutta lammikkoa tyynen rauhallisesti. Olen katsellut harmituksen jälkeensä jättämän lammikon ääriviivoja, muotoa ja väriä ja havainnoinut sen minussa aikaansaamia tuntemuksia. Ja mitä pidempään olen tuota jalkojeni juureen piirtynyttä lammikkoa vain tarkkaillut arvioimatta ja arvostelematta sitä, sen pienemmäksi ja harmittomammaksi se on muuttunut – ja jos se ei ole kadonnut kokonaan, olen ainakin voinut astua sen yli ja jatkaa taas matkaani.

Niskaani pitkin on viime aikoina valunut ämpäreittäin maahan erilaisten ja erikokoisten harmitusten heittelemää kuravelliä ja vaikka välillä mieleni on tahtonut jäädä uimaan noihin harmituksen mutaisiin lammikoihin, olen oppinut, että suuristakin lammikoista voi pienellä etäisyyden ottamisella tulla pieniä puroja, jotka voin ohjata tarvittaessa kulkemaan kauas peikkojen maahan. Ja vaikka välillä pisarat ovat poltelleet ja lammikot tuntuneet valtamerimäisiltä, en minä ole hukkunut lammikoihini tai huuhtoutunut pisaroiden mukana maan mutiin. Jos olen tietoisesti tehnyt valinnan jäädä kellumaan lammikkoni aalloille, olen pitänyt myös mielessäni, että minulla on aina mahdollisuus astua sivuun.

Ja mikä parasta, nyt olen tässä omasta vapaasta tahdostani ja halustani kirjoittaa. En peikkoni sormen heristelyn aiheuttamasta pakosta, velvollisuudesta, takaraivossa kolkuttavasta huonosta omatunnosta tai syyllisyyttäni helpottaakseni.

Ihanan harmitonta loppuviikkoa sinulle!

Kiitos, kiitos, sua mä kiitän, kun sä musta välität.

Nämä eräästä lasten ohjelmasta tutut sanat ovat soineet meillä useasti. Ne ovat iskostuneet sekä pienempien että isompien mieleen ja niitä on rallateltu iloisesti niin iltapalapöydässä koko perheen kesken kuin miehen kanssa kauppareissulta kotiuduttua. Vaikka tätä hauskaa lastenlaulua meilläkin hoilataan harva se päivä, voisi kiitoksen lausua ääneen arjessa kuitenkin useammin. Sen voisi sanoa puolisolle, lapsille, ystäville, omille vanhemmille, postinjakajalle, kaupan kassalle, satunnaiselle oven aukaisijalle, silmiin katsojalle. Nuo maagiset sanat voisi lausua maailmankaikkeudelle ja osoittaa kiitollisuutensa elämälle.

On kummallista, miten huomioimme arjessa usein vain ongelmia ja vaikeuksia: bussi on kaksi minuuttia myöhässä, kioskista ostettu kahvi laimeaa litkua ja kanssamatkustajan puudelillakin on likainen turkki ja se häntä – miten se voikaan sojottaa heti aamusta niin pystyssä! Valituksen aiheita löytyy loputtomasti. Mutta niin kai se on, että sitä saa, mitä tilaa – niin pahassa kuin hyvässä. Jos ruokkii itsessään vain niitä negatiivisia ajatuksia ja tiirailee ympäristöään mustanpuhuvien lasien takaa, on olo varmasti raskas ja onneton eikä kiitokselle ja kiitollisuudelle löydy sijaa. Vasta kun uskaltaa kurkistaa niiden mustien lasien takaa, voi nähdä maailman kaikkine väreineen, yksityiskohtineen ja ihmeellisyyksineen. Voi huomata ne jo olemassa olevat hyvät ja iloa tuottavat asiat: bussinkuljettajan suloisen hymykuopan, kahvimukin, joka ihanasti lämmittää kohmeisia sormia ja sen puudelin, joka saa kyynelehtivän bussiin nousevan pienen tytön kasvot loistamaan.

Väittäisin, että meidän jokaisen elämässä on paljon asioita ja ihmisiä, joista voimme olla kiitollisia. Arjen keskellä huomiokykymme hyppää kuitenkin usein asiasta toiseen ja tyytymättömyys valtaa mielen. Emme ehdi tai osaa pysähtyä olemassa olevien kultahippusten äärelle painaessamme täydellä teholla eteenpäin. Ja vaikka se arkinen, kohtelias kiitos lausutaan tottuneeseen tapaan, ymmärrämmekö kuitenkaan todella sitä, miten paljon oikeastaan jo omistamme, mistä kaikesta voimme ja saamme olla onnellisia ja kiitollisia.

Sanotaan, että hyvien asioiden huomioiminen vahvistaa niitä - ja se varmasti pitää paikkansa. Unohdetaan siis ne mustat lasit ja katsotaan avoimin mielin toisiamme silmiin kaiken väriloiston läpi. Ollaan rohkeasti kiitollisia...Elämässä riittää aina myös vaikeuksia ja haasteita, joten yltiöpositiivisuuden vaaraa ei ole. ;)

Jokainen päivä on uusi mahdollisuus nähdä maailma kaikkine väreineen, yksityiskohtineen ja ihmeellisyyksineen - ja olla kiitollinen.

Mikä on elämäsi puuttuva pala?

Minä olen keräilijä. Kerään uusia palasia elämäni palapeliin. Rakastan värikkäitä ja kauniita palasia. Toisinaan taas himoitsen tummia ja jännittäviä palasia. Pidän pyöreistä ja kulmikkaista palasista, hankalista ja haastavista, joskus myös niistä helpoista ja huomaamattomista palasista. Minulla onkin jo melkoinen kokoelma erilaisia palasia. Osa on kulkenut mukanani lapsuudesta asti ja osa on uudempia tulokkaita. Joistakin palasista olen todella ylpeä ja iloinen, joitakin taas jopa vihaan ja on kai jokunen pala, joka joutaisi luovuttaa jo kierrätykseen. Viime aikoina olenkin tehnyt inventaariota käyden läpi tämän hetkistä kokoelmaani. Olen levitellyt elämän palapelini palaset pitkin lattiaa pyrkien rakentamaan niistä toimivaa kokonaisuutta. Olen siristellyt epätoivoisena silmiäni hahmottaen eteeni piirtyvää kuvaa. Olen ottanut vuoroin askeleen kauemmas palaten taas uudelleen nenän mitan päähän palasistani, kokeillut kulmikasta palaa pyöreän paikalle, sovittanut kahta kaunista yhteen, yrittänyt asetella haastavaa helpon rinnalle, mutta valmista ei ole tullut.






Uskon, että meistä jokaisella elämän pelin palaset ovat välillä sekaisin ja jopa hukassa. Kun yksi pala löytyy, ehtii toinen jo kadota ja taas rakentamisen saa aloittaa alusta. Välillä tuntuukin, että on helpompi ryhtyä keräilijäksi kuin rakentajaksi. On niin helppo haalia vain lisää ja lisää uusia palasia ja heittää ne vanhojen joukkoon suunnaten taas kohti seuraavaa aarretta. Tyydyttää näin elämän nälkäänsä istumatta kertaakaan lattialle noiden kaikkien olemassa olevien palasten äärelle. Ja pienen epäilyksen, sen kysymyksen ”miksi?”, hiipiessä mieleen puolustautua mitä erilaisimmin selityksin: ”Kokoelmani vaatii juuri tämän ja tuon palasen. Ilman niitä se ei ole mitään. Ilman niitä minä en ole mitään. Ja kun leikkikavereillakin on…”

Mutta miksi me todella haalimme noita palasia? Luulemmeko, että mitä enemmän meillä on, sitä onnellisempia olemme? Kuvittelemmeko, että juuri näiden uusien palasten avulla meistä tulee menestyksekkäämpiä, rakastettavampia, parempia ihmisiä? Uskommeko, että olemassa olevat palaset eivät riitä? Tarvitsemmeko todellakin lisää ja lisää tullaksemme kokonaisemmiksi, valmiimmiksi elämään? Välillä tuntuu, että sokeudumme tällä pelikentällä, säntäilemme sinne tänne etsien seuraavaa palasta, sitä kaiken pelastavaa, korjaavaa, täydelliseksi tekevää.

Montako palasta tarvitaan kokonaiseen elämään? Milloin kokoelmamme on riittävä ja mielemme rauhaisa? Tuskin kai koskaan.

Kun taas seuraavan kerran olen aikeissa lähteä etsimään uusia palasia elämän palapeliini, lupaan itselleni ensin pysähtyä jo olemassa olevan kokoelmani äärelle. Lupaan katsella rauhassa niitä palasia, jotka minulla on – ehkä sikin sokin lattialla, muutama palanen tyrkättynä piiloon sohvan alle, joku kaunein nostettuna ihasteltavaksi kaapin päälle. Olivatpa palaseni millaisia ja missä tahansa, katselen niitä avoimin mielin – sitä, joka on saanut jo roskistuomion ja sitä, josta puuttuu kulma, mutta josta en luopuisi mistään hinnasta. Ja ollessani siinä kokoelmani äärellä kysyn itseltäni, mikä oikeastaan on elämäni puuttuva pala. Voisivatko kaikki palaset sittenkin olla jo tässä?

Kun vain malttaa istua alas ja alkaa rakentaa, kokonaisuus alkaa kyllä hahmottua…

Rakentelemisiin!

Back in the business

Huh hei, onpas tässä tullut nyt pitkä tauko bloggailuun. Ehkä tätä olisi tarpeen pahoitella ja selitellä, mutta toisaalta kenelle ja mitä varten selittelisin? Välillä sitä tuntee kuin höpisevänsä itsekseen kirjoitellessaan näitä postauksia seuranaan vain suu ammollaan malttamattomana tekstiä odottava kannettava. ”Lisää, lisää, anna jokainen pisara, mikä sinusta irtoaa. Enemmän, tarkemmin, mielenkiintoisemmin…”, kone toistelee monotonisella ja käskevällä äänellään tarttuen jokaiseen näppäiltyyn sanaan niellen sen pureskelematta pohjattomaan vatsalaukkuunsa. Ja minä lasken varovasti sormeni näppäimistölle. Näpyttelen aluksi hitaasti ja harkiten, laiskasti tökkien  y k s i  k i r j a i n  k e r r a l l a a n. Sitten ryhdistäydyn. Näppäilen rivakammin, täysillä. Tykitän ajattelematta. Annan kaikkien kymmenen sormeni juosta yhtä aikaa ristiin rastiin näppäimistöllä. Tunnen olevani tehokas. Pulssini kiihtyy ja pala nousee kurkkuun. Pyyhin ja kirjoitan uudelleen. Lisää, lisää, vielä jotain! Pysäytän sormieni liikkeen kesken kaiken ja jään odottamaan. Kyllä, suurivatsainen ystäväni on tyytyväinen. Se märehtii levollisena edessäni sille syöttämiäni sanoja. Maistelee jo kerran nieleskeltyä ateriaansa. Hitaasti ja hartaasti sen leukaperät tekevät työtään. Kuuluu valtava röyhtäisy. Sormeni ovat märät ja tahmeat. 


Istun hiljaisuudessa ja katselen näppäimistön päällä lepääviä sormiani. Kymmenen sorjaa ja sievää. Nehän ovat täydelliset ja vieläpä minun! En malta olla hymyilemättä. Ilmastointilaitteen surina täyttää huoneen. Kehoni on levollinen. Aikaisemmat jännitteet, kehon kipu, kaikki kiire, vaatimukset ja odotukset ovat poissa. Minä (ja sormeni) olen tässä. Ehkä liikaa ja liian nopeasti nielleenä, mutta minulla on aikaa. Juuri nyt on hyvä hetki maistella tuota kaikkea viime viikkojen aikana nieltyä tarkemmin. Antaa sen nousta takaisin kielelle, pureskella hitaasti ja rauhallisesti, pala palalta... 

Märehtimisiin rakkaat lukijat! 

Matkalaiset, ei ole olemassa polkua, sillä polut syntyvät kävelemällä. – Antonio Machado

Puhelinlangat laulaa

Voi, muistatteko vielä aikaa, kun puhelinlangat lauloivat ja kuutamokin kirkkauttaan loisti! Vihellellen riemumielellä kulkivat pojat katsomaan kaipaus rinnassaan kotonaan odottavia kaunokaisiaan. Vapaita kuin taivaan linnut olivat kulkijat huolettomat.

Muistaako kukaan tosiaan enää aikaa ennen matkapuhelimia? Aikaa, jolloin tavoitettavissa oltiin vain ja ainoastaan silloin, kun oleiltiin kotona ja vieläpä kuuloetäisyyden päässä pistorasiaan kytketystä puhelinaparaatista. Sitä aikaa, kun yhdessä taloudessa oli vain yksi viestikapula, jota palloteltiin isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Siinä se seisoi eteisen lipaston päällä aitiopaikalla omanarvontuntoisena. Välillä sen ympärillä oli oikein ruuhkaa, kun jokainen perheessä odotti sitä kaikkein tärkeintä puhelua. Ja auta armias, jos mummo sattui soittamaan kuulumisiaan juuri silloin, kun teinineiti vartoi sulhokandidaattinsa soittoa! Ja sitten, kun se sulho lopulta pääsi linjoja pitkin läpi, luuriin vain hymisteltiin ja myönneltiin muun perheen ollessa nauttimassa iltapalaa kulman takana korvia höristellen. Nolostunut puna poskilla pyöriteltiin puhelimen johtoa sormen ympärille ja vaihdettiin hyvän yön nopeat pusuttelut. Aparaatti oli ja pysyi eteisen kulmassa omassa kolmihaaraisessa pistokkeessaan. Ei sitä voinut irrottaa seinästä ja luikahtaa sen kanssa kylpyhuoneeseen saati sitten omaan huoneeseen asti.

Myöhemmin meidän eteiseen ilmestyi teinipainostuksen johdosta uusi puhelin, jossa oli vähintään viisi metriä pitkä johto. Voi, se oli hienoa! Pidemmän johdon ansiosta luurin pystyi juuri ja juuri venyttämään eteisen nurkasta omaan huoneeseen niin, että murkkujen koodikieli saattoi vaihtua ihan oikeisiin luurikielareihin. Valitettavasti venyvän johdon lisäksi perheessämme venyi tämän uudistuksen johdosta välillä äärimmilleen myös pinna, kun polven korkeudelle venytettyyn johtoon kompuroi milloin äiti kauppakasseineen milloin pikkuveli. Kun lopulta kaikki perheessä olivat riittävän kyllästyneitä hyppäämään twistiä pyrkiessään eteisestä keittiöön, kylpyhuoneeseen tai olohuoneeseen, se tapahtui – minulle hankittiin ensimmäinen ja ihan oma matkapuhelin! Ja se jos mikä, oli jo jotain! Meidän perheessä tultiin ehkä hieman jälkijunassa näiden teknisten laitteiden käyttöönoton osalta, sillä useimmilla kavereistani oli ollut jo hyvän aikaa oma puhelin. Mutta se ei vähentänyt tämän uuden, keltakuorisen hienouden arvoa ja puhelinta pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ensimmäiset kuukaudet.

Nyt muistelen ehkä pienellä kaiholla noita aikoja. Aikana ennen keltaista aarrettani ei oltu aina tavoitettavissa ja ajan hermolla. Nyt tuntuu melkeinpä katastrofilta, jos puhelin jääkin ulos lähtiessä kotiin tai akku loppuu kesken päivän rientojen. Ja jos ennen puhelimella soitettiin ja näpyteltiin lyhyitä viestejä, nyt sillä jo kuunnellaan musiikkia, katsotaan elokuvia, otetaan kuvia ja liikutaan sosiaalisen median viidakossa. Mutta niinhän se on, että ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Jopa isovanhempieni legendaarinen puhelin on siirtynyt ajasta leikkimökkiin jo vuosia sitten ja tuvan ikkunalaudalle on majoittunut pysyvästi kaksi matkapuhelinta. Niin, ehkä sitä voisi itsekin kokeilla, miten elo sujuisi, jos oman älylaitteen asettaisi vaikka edes päiväksi sinne eteisen lipaston päälle. Hmm..pitäisiköhän tosiaan kokeilla. No, ehkä sitten huomenna…

Iloista perjantaita!

Älä ajattele sikaa. Älä missään nimessä ajattele sikaa.

Olen perehtynyt jonkin verran positiiviseen psykologiaan ja lukenut erilaisia elämäntaidon opuksia, missä etsitään tietä onneen, opetetaan hallitsemaan ajatuksia siis ajattelemaan positiivisesti sekä peräänkuulutetaan tietoisen läsnäolon merkitystä hyvinvointimme tukijalkana. Vaikka en niele mitään purematta, olen itsekin alkanut hokea päässäni viime aikoina mantroja kuten ”nauti tästä hetkestä”, ”ole läsnä” ja ”ajattele positiivisesti”. Hyviä ajatuksiahan nämä ovat, mutta sen sijaan, että ne olisivat toimineet minulle väylänä kohti auvoisempaa nykyhetkeä, ne olivatkin kääntyneet huomaamattani taakakseni ja johdattaneet minua kovaa vauhtia jonnekin epätoivon ja riittämättömyyden rajalle. Ne olivat ajaneet minut ylikuntoon, tarkkailemaan lähes jatkuvasti itseäni, omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Selfhelpistä oli tullut selfdeath. Mitä enemmän olin alkanut toistaa itselleni näitä onnellisuuden ismejä, sitä enemmän huomasin ryvettyväni onnettomuuden olotilassa. Suunnatessani huomioni samaa kehää kiertäviin ajatuksiini ja yrittäessäni muuttaa niitä väkisin positiivisemmiksi valui huomaamattani myös käsillä oleva hyvä hetki sormieni lävitse jälkiä jättämättä. Ja taas ahdisti. Aah..ihmeellinen mieleni. Taas me olimme kärsäkkäin, samaa kortta kiskomassa – tosin vain eri suuntiin.

Noista ”nauti tästä hetkestä” tai ”ajattele positiivisesti” –kehotuksista onkin mielestäni tullut jo fraaseja, jotka voivat asettaa vain entisestään paineita. ”Nauti nyt. Nauti. Nauti, kun voit!”, mieli voi käskyttää ja kun syystä tai toisesta et pysty tarttumaan hetkeen ja nauttimaan (miten sekin sitten määritellään), pieni ajatusääni alkaa puhkua ja puhista pääsi sisällä – ja peli on menetetty. On selvää, että elämässä ja arjessa on tilanteita, joista ei vaan voi nauttia. On hetkiä, joista nautinto on kaukana eikä positiivisen ajatuksen ymppääminen jonkin kaoottisen tilanteen päälle vain toimi. Tilanne on hoidetta, siis on toimittava, eikä siinä paljon ajattelut auta.

Ajatellaan vaikkapa lasten itkupotkuhuutonälkäväsymys-raivareita (sori, esimerkit painottuvat tällä hetkellä vähän tänne sektorille ”hei, mä oon kotiäiti”) tilanteessa, jossa myös vanhemman verensokeri on jo aikaa sitten tippunut nollan alapuolelle, kauppakassit roikkuvat kahden taaperon lisäksi käsipuolissa, kotiavain on hukassa, yhdellä on vessahätä ja mitä vielä realiteetteja tähän nyt uskaltaisi ympätä… Harvoin, siis todellakin harvoin, ainakaan oma mieleni ehtii tai jaksaa siinä väsyneessä mielentilassa ajatella positiivisesti ”Kyllä tämä pian helpottaa (siis sitten, kun ollaan hoidettu vessakäynnit, käsien pesut, purettu kassit, lämmitetty ruoka, katettu pöytä…) ja sitten me päästään syömään (kääk, taas valmiseineksiä!!) ja voidaan vaikkapa lueskella lattialla kirjaa, hörppiä mehua kermakakun (sen jo aikaa sitten kassiin sulaneen) kera ja sitten meillä kaikilla on kivaa…Toki kaikista tilanteista löytyy aina jotain positiivista: kiukuttelevat lapseni ovat terveitä, minä olen terve, minulla on rahaa ruokaan, on koti ja se KAKKU – listaa voisi helposti jatkaa sivu tolkulla. Mutta arjessa, niissä pienissä kiikkerissä hetkissä, nuo asiat eivät vaan tahdo nousta mieleen päällimmäiseksi ja se on inhimillistä.

Vaikka itsekin peräänkuulutan pysähtymisen ja hetkessä elämisen tärkeyttä, samoin kuin arvostan positiivista elämänasennetta, niistä ei saisi tulla itsetarkoitusta eivätkä ne saisi muuttua ulkokohtaisiksi elämänohjeiksi: ”Nyt sinun pitää pysähtyä ja nauttia. Nyt sinun on ajateltava positiivisesti. Älä kiinnitä huomiota negatiivisiin asioihin! Ole onnellinen siitä, mitä sinulla on. Nauti nyyyyyt! Ei, ei toimi. Nautinnon vastapainoksi pitää pystyä hyväksymään myös se, että on hetkiä, joihin ei kannata pysähtyä eikä edes yrittää tehdä niistä väkisin nautinnollisia. Mielen ohjelmointi positiiviselle kanavalle ei ole yksinkertaista eikä ehkä aina tarkoituksenmukaistakaan. Ajatus ei ainakaan tässä päässä kovin pitkään pysy paikoillaan, jos mieli on väsynyt tai muuten stressaantunut. Kun huomio herpaantuu, mieli karkaa oitis kielletyille poluille. ”Älä ajattele sikaa. Älä nyt vaan missään nimessä ajattele sitä sikaa…” ja kappas Sinä ajattelet sikaa.

Itselle onkin annettava lupa kaikkiin ajatuksiin, niihin aurinkoisiin ja eteenpäin vieviin kuin myös niihin harmaisiin ja sisäänpäin kääntyviin. Tärkeintä olisikin muistaa, että minä en ole yhtä kuin ajatukseni. Luulemme, että se mitä ajattelemme, on todellista. Mutta niin ei ole. Ajatuksemme ovat vain tulkintoja ja vieläpä ohimeneviä sellaisia. Ajatuksista olisikin hyvä oppia myös päästämään irti ja ainakin omalla kohdallani tämä toimii parhaiten suuntaamalla huomio jonnekin toisaalle, konkreettiseen tekemiseen, toimintaan. Ei siis niihin ajatuksiin.

Vaikka olen kehittänyt itselleni jo koko joukon hyviä hankalien tilanteiden toimintaohjeita, niitä ei aina vain tahdo muistaa ottaa arjen hulinassa käyttöön. Vanha koira oppii kyllä ne uudetkin temput, mutta hitaasti. Siksi on hyvä aina verestää muistia ja haastaa itseään kerta toisensa jälkeen. Siispä, kun seuraavalla kerralla ne ajatukset ovat kaikkea muuta kuin positiivisia, kulmat kurtistuvat ja suu tiukkenee viivaksi tai tahtoo laukoa ilmoille kaikki kauheudet, hengitä syvään hitaasti nenän kautta, pidätä hengitystä pari sekuntia ja hengitä sitten hitaasti suun kautta ulos, laita kynä (tai mikä tahansa käteen osuva puruluu) takahampaiden väliin niin, että suu vääntyy kuin pakotettuun nauruun. Kohota kulmia ja avaa silmät mahdollisimman suuriksi. Ja pidä tämä ilme. Pidä se vaikka se näyttää hölmöltä ja tuntuu typerältä. Pidä se niin pitkään, että olet löytänyt sen avaimen kassin pohjalta, pessyt kuusi kättä, nostellut ostokset kaappiin, laittanut pinaattilätyt pannulle ja asetellut lautaset pöytään…

Ja muista, että se, mikä toimii yhdelle, ei sovi välttämättä toiselle. Eikä mitään ohjeistuksia tulisi ylipäänsä ottaa ainoina totuuksina ja pikakeinoina onneen. Sanotaan, että hitaasti hyvä tulee. Ja se pitää paikkansa, oli sitten kyse jonkin uuden taidon oppimisesta, kilojen karistamisesta tai vaikkapa laajemmasta elämäntapamuutoksesta.