Puhelinlangat laulaa

Voi, muistatteko vielä aikaa, kun puhelinlangat lauloivat ja kuutamokin kirkkauttaan loisti! Vihellellen riemumielellä kulkivat pojat katsomaan kaipaus rinnassaan kotonaan odottavia kaunokaisiaan. Vapaita kuin taivaan linnut olivat kulkijat huolettomat.

Muistaako kukaan tosiaan enää aikaa ennen matkapuhelimia? Aikaa, jolloin tavoitettavissa oltiin vain ja ainoastaan silloin, kun oleiltiin kotona ja vieläpä kuuloetäisyyden päässä pistorasiaan kytketystä puhelinaparaatista. Sitä aikaa, kun yhdessä taloudessa oli vain yksi viestikapula, jota palloteltiin isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Siinä se seisoi eteisen lipaston päällä aitiopaikalla omanarvontuntoisena. Välillä sen ympärillä oli oikein ruuhkaa, kun jokainen perheessä odotti sitä kaikkein tärkeintä puhelua. Ja auta armias, jos mummo sattui soittamaan kuulumisiaan juuri silloin, kun teinineiti vartoi sulhokandidaattinsa soittoa! Ja sitten, kun se sulho lopulta pääsi linjoja pitkin läpi, luuriin vain hymisteltiin ja myönneltiin muun perheen ollessa nauttimassa iltapalaa kulman takana korvia höristellen. Nolostunut puna poskilla pyöriteltiin puhelimen johtoa sormen ympärille ja vaihdettiin hyvän yön nopeat pusuttelut. Aparaatti oli ja pysyi eteisen kulmassa omassa kolmihaaraisessa pistokkeessaan. Ei sitä voinut irrottaa seinästä ja luikahtaa sen kanssa kylpyhuoneeseen saati sitten omaan huoneeseen asti.

Myöhemmin meidän eteiseen ilmestyi teinipainostuksen johdosta uusi puhelin, jossa oli vähintään viisi metriä pitkä johto. Voi, se oli hienoa! Pidemmän johdon ansiosta luurin pystyi juuri ja juuri venyttämään eteisen nurkasta omaan huoneeseen niin, että murkkujen koodikieli saattoi vaihtua ihan oikeisiin luurikielareihin. Valitettavasti venyvän johdon lisäksi perheessämme venyi tämän uudistuksen johdosta välillä äärimmilleen myös pinna, kun polven korkeudelle venytettyyn johtoon kompuroi milloin äiti kauppakasseineen milloin pikkuveli. Kun lopulta kaikki perheessä olivat riittävän kyllästyneitä hyppäämään twistiä pyrkiessään eteisestä keittiöön, kylpyhuoneeseen tai olohuoneeseen, se tapahtui – minulle hankittiin ensimmäinen ja ihan oma matkapuhelin! Ja se jos mikä, oli jo jotain! Meidän perheessä tultiin ehkä hieman jälkijunassa näiden teknisten laitteiden käyttöönoton osalta, sillä useimmilla kavereistani oli ollut jo hyvän aikaa oma puhelin. Mutta se ei vähentänyt tämän uuden, keltakuorisen hienouden arvoa ja puhelinta pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ensimmäiset kuukaudet.

Nyt muistelen ehkä pienellä kaiholla noita aikoja. Aikana ennen keltaista aarrettani ei oltu aina tavoitettavissa ja ajan hermolla. Nyt tuntuu melkeinpä katastrofilta, jos puhelin jääkin ulos lähtiessä kotiin tai akku loppuu kesken päivän rientojen. Ja jos ennen puhelimella soitettiin ja näpyteltiin lyhyitä viestejä, nyt sillä jo kuunnellaan musiikkia, katsotaan elokuvia, otetaan kuvia ja liikutaan sosiaalisen median viidakossa. Mutta niinhän se on, että ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Jopa isovanhempieni legendaarinen puhelin on siirtynyt ajasta leikkimökkiin jo vuosia sitten ja tuvan ikkunalaudalle on majoittunut pysyvästi kaksi matkapuhelinta. Niin, ehkä sitä voisi itsekin kokeilla, miten elo sujuisi, jos oman älylaitteen asettaisi vaikka edes päiväksi sinne eteisen lipaston päälle. Hmm..pitäisiköhän tosiaan kokeilla. No, ehkä sitten huomenna…

Iloista perjantaita!