Puhelinlangat laulaa

Voi, muistatteko vielä aikaa, kun puhelinlangat lauloivat ja kuutamokin kirkkauttaan loisti! Vihellellen riemumielellä kulkivat pojat katsomaan kaipaus rinnassaan kotonaan odottavia kaunokaisiaan. Vapaita kuin taivaan linnut olivat kulkijat huolettomat.

Muistaako kukaan tosiaan enää aikaa ennen matkapuhelimia? Aikaa, jolloin tavoitettavissa oltiin vain ja ainoastaan silloin, kun oleiltiin kotona ja vieläpä kuuloetäisyyden päässä pistorasiaan kytketystä puhelinaparaatista. Sitä aikaa, kun yhdessä taloudessa oli vain yksi viestikapula, jota palloteltiin isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Siinä se seisoi eteisen lipaston päällä aitiopaikalla omanarvontuntoisena. Välillä sen ympärillä oli oikein ruuhkaa, kun jokainen perheessä odotti sitä kaikkein tärkeintä puhelua. Ja auta armias, jos mummo sattui soittamaan kuulumisiaan juuri silloin, kun teinineiti vartoi sulhokandidaattinsa soittoa! Ja sitten, kun se sulho lopulta pääsi linjoja pitkin läpi, luuriin vain hymisteltiin ja myönneltiin muun perheen ollessa nauttimassa iltapalaa kulman takana korvia höristellen. Nolostunut puna poskilla pyöriteltiin puhelimen johtoa sormen ympärille ja vaihdettiin hyvän yön nopeat pusuttelut. Aparaatti oli ja pysyi eteisen kulmassa omassa kolmihaaraisessa pistokkeessaan. Ei sitä voinut irrottaa seinästä ja luikahtaa sen kanssa kylpyhuoneeseen saati sitten omaan huoneeseen asti.

Myöhemmin meidän eteiseen ilmestyi teinipainostuksen johdosta uusi puhelin, jossa oli vähintään viisi metriä pitkä johto. Voi, se oli hienoa! Pidemmän johdon ansiosta luurin pystyi juuri ja juuri venyttämään eteisen nurkasta omaan huoneeseen niin, että murkkujen koodikieli saattoi vaihtua ihan oikeisiin luurikielareihin. Valitettavasti venyvän johdon lisäksi perheessämme venyi tämän uudistuksen johdosta välillä äärimmilleen myös pinna, kun polven korkeudelle venytettyyn johtoon kompuroi milloin äiti kauppakasseineen milloin pikkuveli. Kun lopulta kaikki perheessä olivat riittävän kyllästyneitä hyppäämään twistiä pyrkiessään eteisestä keittiöön, kylpyhuoneeseen tai olohuoneeseen, se tapahtui – minulle hankittiin ensimmäinen ja ihan oma matkapuhelin! Ja se jos mikä, oli jo jotain! Meidän perheessä tultiin ehkä hieman jälkijunassa näiden teknisten laitteiden käyttöönoton osalta, sillä useimmilla kavereistani oli ollut jo hyvän aikaa oma puhelin. Mutta se ei vähentänyt tämän uuden, keltakuorisen hienouden arvoa ja puhelinta pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ensimmäiset kuukaudet.

Nyt muistelen ehkä pienellä kaiholla noita aikoja. Aikana ennen keltaista aarrettani ei oltu aina tavoitettavissa ja ajan hermolla. Nyt tuntuu melkeinpä katastrofilta, jos puhelin jääkin ulos lähtiessä kotiin tai akku loppuu kesken päivän rientojen. Ja jos ennen puhelimella soitettiin ja näpyteltiin lyhyitä viestejä, nyt sillä jo kuunnellaan musiikkia, katsotaan elokuvia, otetaan kuvia ja liikutaan sosiaalisen median viidakossa. Mutta niinhän se on, että ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Jopa isovanhempieni legendaarinen puhelin on siirtynyt ajasta leikkimökkiin jo vuosia sitten ja tuvan ikkunalaudalle on majoittunut pysyvästi kaksi matkapuhelinta. Niin, ehkä sitä voisi itsekin kokeilla, miten elo sujuisi, jos oman älylaitteen asettaisi vaikka edes päiväksi sinne eteisen lipaston päälle. Hmm..pitäisiköhän tosiaan kokeilla. No, ehkä sitten huomenna…

Iloista perjantaita!

Älä ajattele sikaa. Älä missään nimessä ajattele sikaa.

Olen perehtynyt jonkin verran positiiviseen psykologiaan ja lukenut erilaisia elämäntaidon opuksia, missä etsitään tietä onneen, opetetaan hallitsemaan ajatuksia siis ajattelemaan positiivisesti sekä peräänkuulutetaan tietoisen läsnäolon merkitystä hyvinvointimme tukijalkana. Vaikka en niele mitään purematta, olen itsekin alkanut hokea päässäni viime aikoina mantroja kuten ”nauti tästä hetkestä”, ”ole läsnä” ja ”ajattele positiivisesti”. Hyviä ajatuksiahan nämä ovat, mutta sen sijaan, että ne olisivat toimineet minulle väylänä kohti auvoisempaa nykyhetkeä, ne olivatkin kääntyneet huomaamattani taakakseni ja johdattaneet minua kovaa vauhtia jonnekin epätoivon ja riittämättömyyden rajalle. Ne olivat ajaneet minut ylikuntoon, tarkkailemaan lähes jatkuvasti itseäni, omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Selfhelpistä oli tullut selfdeath. Mitä enemmän olin alkanut toistaa itselleni näitä onnellisuuden ismejä, sitä enemmän huomasin ryvettyväni onnettomuuden olotilassa. Suunnatessani huomioni samaa kehää kiertäviin ajatuksiini ja yrittäessäni muuttaa niitä väkisin positiivisemmiksi valui huomaamattani myös käsillä oleva hyvä hetki sormieni lävitse jälkiä jättämättä. Ja taas ahdisti. Aah..ihmeellinen mieleni. Taas me olimme kärsäkkäin, samaa kortta kiskomassa – tosin vain eri suuntiin.

Noista ”nauti tästä hetkestä” tai ”ajattele positiivisesti” –kehotuksista onkin mielestäni tullut jo fraaseja, jotka voivat asettaa vain entisestään paineita. ”Nauti nyt. Nauti. Nauti, kun voit!”, mieli voi käskyttää ja kun syystä tai toisesta et pysty tarttumaan hetkeen ja nauttimaan (miten sekin sitten määritellään), pieni ajatusääni alkaa puhkua ja puhista pääsi sisällä – ja peli on menetetty. On selvää, että elämässä ja arjessa on tilanteita, joista ei vaan voi nauttia. On hetkiä, joista nautinto on kaukana eikä positiivisen ajatuksen ymppääminen jonkin kaoottisen tilanteen päälle vain toimi. Tilanne on hoidetta, siis on toimittava, eikä siinä paljon ajattelut auta.

Ajatellaan vaikkapa lasten itkupotkuhuutonälkäväsymys-raivareita (sori, esimerkit painottuvat tällä hetkellä vähän tänne sektorille ”hei, mä oon kotiäiti”) tilanteessa, jossa myös vanhemman verensokeri on jo aikaa sitten tippunut nollan alapuolelle, kauppakassit roikkuvat kahden taaperon lisäksi käsipuolissa, kotiavain on hukassa, yhdellä on vessahätä ja mitä vielä realiteetteja tähän nyt uskaltaisi ympätä… Harvoin, siis todellakin harvoin, ainakaan oma mieleni ehtii tai jaksaa siinä väsyneessä mielentilassa ajatella positiivisesti ”Kyllä tämä pian helpottaa (siis sitten, kun ollaan hoidettu vessakäynnit, käsien pesut, purettu kassit, lämmitetty ruoka, katettu pöytä…) ja sitten me päästään syömään (kääk, taas valmiseineksiä!!) ja voidaan vaikkapa lueskella lattialla kirjaa, hörppiä mehua kermakakun (sen jo aikaa sitten kassiin sulaneen) kera ja sitten meillä kaikilla on kivaa…Toki kaikista tilanteista löytyy aina jotain positiivista: kiukuttelevat lapseni ovat terveitä, minä olen terve, minulla on rahaa ruokaan, on koti ja se KAKKU – listaa voisi helposti jatkaa sivu tolkulla. Mutta arjessa, niissä pienissä kiikkerissä hetkissä, nuo asiat eivät vaan tahdo nousta mieleen päällimmäiseksi ja se on inhimillistä.

Vaikka itsekin peräänkuulutan pysähtymisen ja hetkessä elämisen tärkeyttä, samoin kuin arvostan positiivista elämänasennetta, niistä ei saisi tulla itsetarkoitusta eivätkä ne saisi muuttua ulkokohtaisiksi elämänohjeiksi: ”Nyt sinun pitää pysähtyä ja nauttia. Nyt sinun on ajateltava positiivisesti. Älä kiinnitä huomiota negatiivisiin asioihin! Ole onnellinen siitä, mitä sinulla on. Nauti nyyyyyt! Ei, ei toimi. Nautinnon vastapainoksi pitää pystyä hyväksymään myös se, että on hetkiä, joihin ei kannata pysähtyä eikä edes yrittää tehdä niistä väkisin nautinnollisia. Mielen ohjelmointi positiiviselle kanavalle ei ole yksinkertaista eikä ehkä aina tarkoituksenmukaistakaan. Ajatus ei ainakaan tässä päässä kovin pitkään pysy paikoillaan, jos mieli on väsynyt tai muuten stressaantunut. Kun huomio herpaantuu, mieli karkaa oitis kielletyille poluille. ”Älä ajattele sikaa. Älä nyt vaan missään nimessä ajattele sitä sikaa…” ja kappas Sinä ajattelet sikaa.

Itselle onkin annettava lupa kaikkiin ajatuksiin, niihin aurinkoisiin ja eteenpäin vieviin kuin myös niihin harmaisiin ja sisäänpäin kääntyviin. Tärkeintä olisikin muistaa, että minä en ole yhtä kuin ajatukseni. Luulemme, että se mitä ajattelemme, on todellista. Mutta niin ei ole. Ajatuksemme ovat vain tulkintoja ja vieläpä ohimeneviä sellaisia. Ajatuksista olisikin hyvä oppia myös päästämään irti ja ainakin omalla kohdallani tämä toimii parhaiten suuntaamalla huomio jonnekin toisaalle, konkreettiseen tekemiseen, toimintaan. Ei siis niihin ajatuksiin.

Vaikka olen kehittänyt itselleni jo koko joukon hyviä hankalien tilanteiden toimintaohjeita, niitä ei aina vain tahdo muistaa ottaa arjen hulinassa käyttöön. Vanha koira oppii kyllä ne uudetkin temput, mutta hitaasti. Siksi on hyvä aina verestää muistia ja haastaa itseään kerta toisensa jälkeen. Siispä, kun seuraavalla kerralla ne ajatukset ovat kaikkea muuta kuin positiivisia, kulmat kurtistuvat ja suu tiukkenee viivaksi tai tahtoo laukoa ilmoille kaikki kauheudet, hengitä syvään hitaasti nenän kautta, pidätä hengitystä pari sekuntia ja hengitä sitten hitaasti suun kautta ulos, laita kynä (tai mikä tahansa käteen osuva puruluu) takahampaiden väliin niin, että suu vääntyy kuin pakotettuun nauruun. Kohota kulmia ja avaa silmät mahdollisimman suuriksi. Ja pidä tämä ilme. Pidä se vaikka se näyttää hölmöltä ja tuntuu typerältä. Pidä se niin pitkään, että olet löytänyt sen avaimen kassin pohjalta, pessyt kuusi kättä, nostellut ostokset kaappiin, laittanut pinaattilätyt pannulle ja asetellut lautaset pöytään…

Ja muista, että se, mikä toimii yhdelle, ei sovi välttämättä toiselle. Eikä mitään ohjeistuksia tulisi ylipäänsä ottaa ainoina totuuksina ja pikakeinoina onneen. Sanotaan, että hitaasti hyvä tulee. Ja se pitää paikkansa, oli sitten kyse jonkin uuden taidon oppimisesta, kilojen karistamisesta tai vaikkapa laajemmasta elämäntapamuutoksesta.

Onko mentävä kauas nähdäkseen lähelle?

Viime aikoina mieleni on ollut…niin, mitä se on ollut? Alakuloinen, ehkä väsynyt. Kenties
ahdistunut. Tai vain levoton. Odotusten uuvuttama ja pettymysten pelottama. Kai liikaa vaativa, itselle ankara. Epätoivoinen ja onneton yrittäessään nauttia tästä hetkestä samalla kiiruhtaen jo eteenpäin. Pysähtyä ja juosta yhtä aikaa. Eihän se ole mahdollista…

En osaa, en pysty, enkä toisaalta edes halua yrittää pukea sanoiksi viime aikojeni tuntemuksia. Paljon on kuitenkin ollut asioita mielen päällä. Olen yrittänyt laittaa niitä välillä paperille, mutta siitä ei ole syntynyt kuin näytöllinen deletoituja lauseita ja arkillinen onnettomia kukkasia ja tökeröitä sydämiä. Päiväkirjanikin on pysynyt koskemattomana paria tummanpuhuvaa runoa lukuun ottamatta. 

Tänään vietettyäni lasteni kanssa aamupäivää ulkoillen minulle tuli kuitenkin tarve ja jopa halu kirjoittaa. Jotenkin taas tämän kaiken kaaoksen keskeltä avautui maisema, joka pysäytti. Se pysäytti sen enempää sitä siinä hetkessä ajattelematta, käskemättä tai pyytämättä. Tuo maisema annettiin minulle kuin lahjana. Katso, nauti ja vaikutu. Tee omat johtopäätöksesi, tulkintasi. Ota tai jätä.

Elämä. Se tuntui olevan juuri tuossa, noissa pienissä ihmeellisissä, ainutlaatuisissa ihmisissä. Heidän naurussaan, innossaan, arkailemattomuudessaan. Auringon lämpö iholla, pienen, sileän posken pehmeys, helmivarpaat hiekassa.

Tallettaa tämä maisema mieleeni, muistoihini. Ikuistaa kuvat, äänet, hajut, maut. Se tunne, kun kaikki on tässä. Tämä oli minulle se hetki, johon voisin pysähtyä loputtomaksi ajaksi. Mutta aika ei pysähdy, ei odota. Sitä ei voi kelata taakse päin, ei painaa pausea. Sydän tuntuu särkyvän, kun ymmärtää, että tämä hetki on tässä. Se on juuri tässä ja vain sen ohikiitävän ajan, sitten se katoaa. Surullista, mutta toisaalta myös lohdullista. Minä saan olla ja nähdä, kokea juuri tuon hetken ja vaikka se katoaa, se jää sydämeeni. Ja vaikka toivoisin sen voivani sieltä nostaa esille silloin, kun taivas on tumma, en siihen aina pysty. Tiedän kuitenkin, että minun sydämessäni tuo hetki on ja pysyy. Maisemat vaihtuvat. Tärkeintä on pitää silmät auki ja sydän avoinna – vain siten voi nähdä.

Me pelkäämme tunteita. Me ryntäämme läpi elämän. Me etsimme, mutta emme elä. 
Niille, jotka ymmärtävät katsoa lähemmin, elämä muuttuu taiteeksi. –Diane Mariechild

Inspiraation takana

Aloitin päivän kymmenen kilometrin juoksulenkillä. Edellisestä lenkistä on jo varmaan useita viikkoja, joten sikäli tämä on hieno saavutus. Lenkkipolulta kotiuduttuani päätin myös samalla hiellä tarttua imuriin, vaikka huushollin lämpötila ja kaaos tuntuivat kohtuuttoman suurelta urakalta selättää. No, vauhtiin päästyäni täytin vielä pyykkikoneen ja jatkoin lasten päiväunien aikaan huseeraamista pölyrätti kädessä. Kun sitten oli saatu se pahin sotku selvitettyä, käteni vielä hinkuivat avata jo useita kuukausia (!) sitten ostettu uusi lattiamoppi paketistaan ja sitten vain lattioita kuuraamaan! Tosin moppia sai maistaa vain se osa lattioista, joka ei ollut matoilla vuorattu, sillä se olisi jo vaatinut melkoista uskallusta lähteä 20 asteessa ulos mattoja pölistelemään.

Kun olin päässyt työssäni vauhtiin, aloin sitten miettiä, miksi välillä on niin vaikea tarttua edes mitä pienimpiin askareisiin. Sitä siirtää ja siirtää, voivottelee ja tekee olemattomista asioista kohtuuttoman suuria sen sijaan, että ottaisi imurin käteen ja imuroisi, vaikka sitten edes ne pahimmat roskat sieltä ruokapöydän alta tai eteisen matolta. Tämä sama saamattomuus tai asioiden vaikeaksi tekeminen ja mielessä murehtiminen koskee myös muitakin toimia kuin kotitöitä. Omalla kohdallani saatan toisinaan siirtää, väännellä ja käännellä jotain juttua tai päätöksen tekemistä tolkuttoman kauan. Esimerkiksi vaikka jonkin sähköpostiviestin lähettäminen tai tulevan kurssisuunnitelman loppuunsaattaminen voi virua tehtävälistalla ja kuormittaa mieltäni aivan turhaan päiviä tai tilanteen niin salliessa jopa viikkoja ja kuukausia. On totta, että välillä voi olla hyvä odottaa inspiraatiota tai sitä tunnetta, intuitiota, että nyt teen tämän, nyt on oikea aika juuri tälle. Aina ei kuitenkaan ole mahdollista vain leijailla pilvissä ja odottaa motivaation iskevän ja vievän ihanaan flow-tilaan. Usein se onkin vain arjen sanelema pakko, joka saa sitten lopulta ryhtymään työhön.

Seuraavan kerran pähkäillessäni ja voivotellessani jonkun tehtävän tekemättömyyttä voisin luvata kysyväni itseltäni seuraavan kysymyksen ja vastaavani siihen rehellisesti: Voinko minä tehdä tälle mieltäni painavalle tehtävälle tai asialle jotain? Jos vastaus on ”kyllä”, niin teen sen ja mahdollisimman pian – mieluiten HETI. Jos sen sijaan vastaus on yksinkertaisesti ”en”, annan asian olla enkä rasita sillä itseäni sen enempää. En uhraa sille yhtään ajatusta, en anna sen saada minua tuntemaan itseäni saamattomaksi, laiskaksi tai muuten huonoksi, enkä anna sen muuttaa mieltäni kireäksi. En marmata siitä ääneen ja rasita sillä näin myös muiden mieltä. Nyt oman inspiraation ja motivaation ollessa huipussa tämä on tietysti helppo luvata. Tiedän. Auta armias, jos joku tätä samaa minulle toitottaisi silloin, kun energiaa ei ole edes kahvin keittämiseen, ajatus junnaa paikallaan ja inspiraatio on vain joukko epäjärjestyksessä olevia kirjaimia päässäni. Mutta sanottakoon vielä, että vaikka tänä aamuna lenkille lähtö kysyi sisua ja muutaman marmattavan ”mua ei todellakaan huvita, en jaksa..” –lausahduksen päästin minäkin ilmoille, saan tämän hetkistä inspistäni ja kodin puhtautta kiittää nimenomaan tuosta juoksulenkistä. Tuo vajaan tunnin fyysinen irtiotto sai myös mieleni irrottamaan otteensa keksityistä esteistä ja paikallaan polkevista ajatuksista. Ja antoipa se yllätyksekseni vielä energiaa tehdä ne asiat, joilla olin mieltäni rasittanut jo liian kauan..

Kesä, kesä, kesä

Kesäsäät ovat suosineet meitä viime aikoina ja niistähän on sitten nautittu poltettuihin olkapäihin ja itikan puremiin asti! Kävin juuri läpi viimeisen viikon ajalta otettuja valokuviani ja jo parin päivän mökkireissulta oli kertynyt 150 kuvaa. Huh! Ehkä siis oli minun onneni, että Suomenlinnassa kamerasta loppui akku jo alkutaipaleella. Toisaalta mukanani kulkee aina myös kameralla varustettu puhelin, jonka muistikorttia voi kuormittaa hyvinkin vaivattomasti…

Tässä siis joitakin kesäotoksia, joihin on taltioitunut parhaita hetkiä – ei kyyneleitä, kiukutteluja tai mökötyksiä. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se pitää varmasti paikkansa, vaikka koko totuuden kertojaksi niistäkään ei ole.

Kävin muuten kuuntelemassa kesäkuun alkupuolella Helsingin Taidemuseossa Miina Savolaisen mielenkiintoista luentoa voimauttavasta valokuvasta. Luento herätti paljon ajatuksia ja oivalluksia, joita tulen jakamaan myös täällä vielä myöhemmin. Nyt nautitaan auringosta ja kuvaillaan omaksi iloksi ja muistoksi…

Sinulle on postia!

Muistatko, milloin viimeksi sait kirjeen tai postikortin? Aikaisemmin ennen tekstiviestejä ja Internetiä oli tavallista, että ihmiset kyselivät kuulumisia tai purkivat muuten tuntojaan kirjoittamalla, siis kirjoittamalla kynällä paperille. Sen lisäksi, että kirjeitä kirjoitettiin sydänystäville ja sukulaisille, kirjeenvaihtokavereita saatettiin hakea myös erilaisista harrastelehdistä ja vaikkei koskaan oltu tavattu, arjen aatoksia vaihdettiin sujuvasanaisesti nätisti taiteltujen ruutupaperien välityksellä. Muistan vieläkin, miten nuoruusvuosina hevoshullun ja sinä minän –kirjekaveripalstalta löydettyjen sielunsiskojen kanssa saattoi purkaa omaa mieltään silloin, kun läheiset ystävät tai päiväkirja eivät tuntuneet sopivilta. Ja vaikka nuo toveruudet ovat jo jääneet unholaan, on minulla edelleen kirjekaverina rouva, jonka tapasin pienenä tyttönä isomummolassani. Nyt tästä ensitapaamisestamme – ja samalla ainoasta tapaamisestamme – on kulunut jo vajaa kolmisenkymmentä vuotta ja vielä me muistamme toisiamme pari kertaa vuodessa kirjeitse ja kortein. Minusta se on hienoa ja ainutlaatuista!

Jos tässä kaikessa someilussa ja tekstailussa on kourallinen hyviä puolia, on siinä hyppysellinen niitä huonojakin. Vaikka itsekin syyllistyn nykyään useimmiten sähköisen viestinnän tarjoamaan helpompaan tapaan kertoa tuttaville terveisiä, on ilon määrä suuri posteljoonin kantaessa kotiin kirjeen tai kortin, jota voi hypistellä käsissä ja kiinnittää vaikkapa muistoksi jääkaapin oveen.

Kun nämä Suomen kesäsäät taas seuraavan kerran ovat niin ja näin, mikä sen parempaa ajanvietettä kuin käpertyä sohvan kulmaan, tarttua kynään ja kirjoittaa kirje. Jos oikein haluaa panostaa, voi hankkia mieltä lämmittävää kirjepaperia – niitä on tosiaan vielä olemassa! – ja kruunata tämän kaiken postimerkillä, jossa muumipeikko hyppelee raitauikkareissaan innoissaan. Siitä ei voi muuta kuin tulla hyvälle mielelle! Täällä äidin ja pikkuneidin suut ovat viime aikoina vääntyneet hymyyn vanhanaikaisista terveisistä niin useasti, että nyt on taas hyvä hetki verestää omaakin kaunokirjoitustaitoa. Jaetaan siis hyvää mieltä ja ilahdutetaan jonkun meille merkityksellisen huomista päivää.

Kirjoittelemisiin, satoi tai paistoi!