Onko sinulla niin kova kiire, ettet ehdi pitää huolta itsestäsi? Sehän on vähän sama asia, kuin jos sinulla olisi niin kova kiire ajaa, ettet ehtisi pysähtyä tankkaamaan. Riippumatta siitä haluatko tankata vai et, sinun on väistämättä jossain kohtaa pakko pysähtyä tankkaamaan. Myös meidän kehomme ja sielumme tarvitsevat bensaa jaksaakseen. Ja oikeastaan mitä kiireempi sinulla on, sitä todennäköisemmin juuri sinun tarvitsee pysähtyä huoltoasemalle - sillä sitä nopeammin olet bensatankkisi tyhjiin ajanut. Yksinkertaista - jo isoisäni ymmärsi tämän.
Puhuimme eräällä pitämälläni kurssilla rentoutusharjoituksen päätteeksi meditoinnista ja tietoisen läsnäolon harjoittamisesta. Tämä herätti kurssilaisissa vilkasta kannanottoa puolesta, mutta etenkin myös vastaan. "Sehän on vain nykyajan trendi, kaikkien pitäisi meditoida ja harrastaa sitä mindfulnessia", joku kommentoi. Mindfulness on käsitteenä kieltämättä räjähtänyt käsiin - on mindfulnessia työyhteisöille, vanhemmille, lapsille, opettajille kouluun, stressaantuneille, masentuneille, kiireisille - meille jokaiselle. On ymmärrettävää, että tämä käsite voi herättää toisissa hämmennystä, jopa ärsytystä, eihän se taivu edes kunnolla suomalaiseen suuhun! Kohta varmaan kaupat tarjoavat jo hengitysharjoituksia kassakuitin kääntöpuolella ja julkiset käymälät tietoisuustaitoharjoitteita vessapaperirullaan kirjailtuna - hmm...ei muuten yhtään huono idea!
Kun tätä käsitettä pureskellaan ja avataan, huomaamme kuitenkin pian, että kyseessä ei ole mikään "ihmekikka" tai uusi trendi - vaan itse asiassa ikivanha olemisen tapa, josta me nykyihmiset olemme huomaamattamme enemmän tai vähemmän erkaantuneet. Jo oma isoisänikin taisi tämän taidon. Muistan pienestä lapsesta lähtien, miten ukkini muutamia kertoja päivässä ruoan jälkeen tai ennen seuraavaan askareeseen siirtymistä kävi pitkälleen pirttipöydän pitkälle penkille tai tuvan lattialle kehottaen meitä ympärillä hyöriviä lapsenlapsia myös "ottamaan ruokkikset". Siinä ukki pötkötteli muiden hälinästä piittaamatta, levollisena, kädet rauhallisesti kohoilevan vatsan päällä vailla huolta huomisesta. Toisinaan levollisuus saattoi muuttua vaimeaksi kuorsaukseksi, mutta useimmiten ukki näytti vain pötköttelevän ja olevan omissa maailmoissaan. Eikä tuossa tavassa ollut mitään ihmeellistä, eikä sitä tai sen hyötyä kukaan kyseenalaistanut. Ja me kaikki tiesimme, että kymmenen minuutin päästä ukki nousisi taas reippaasti pystyyn ilman kellon kantamaa, nappaisi vitsiä murjoen lakin päähänsä ja lähtisi jatkamaan töitään navettaan tai pellolle.
Eikö tämä juuri ollut sitä paljon puhuttua mindfulnessia, hyväksyvää tietoista läsnäoloa? Tuolloin tämä ukin tapa tuntui meistä lapsistakin yhtä luonnolliselta kuin käsienpesu vessakäynnin jälkeen. Mutta mitä sitten tapahtui - meistä lapsista kasvoi vastuuntuntoisia aikuisia ja suuntasimme omille pelloillemme heinähangot heiluen. Kotoa opittu työnteon moraali istui lujassa, mutta isoisän ruokkiksista jäljelle oli jäänyt vain muisto. Se, mikä vuosikymmeniä sitten oli ollut levollista kuorsausta ja mielen tyyneyttä, oli nyt muuttunut pinnallisen hengityksen aiheuttamaksi keuhkojen korinaksi ja stressipiikiksi lihassamme. Meistä kaupunkilaistuneista jälkeläisistä oli tullut niin tehokkaita ja kiireisiä, että heinähangon piti olla liikkeessä koko ajan - mitä sitten, että se välillä kolahtelikin omaan nilkkaan tai toisen heinämiehen varpaille. Isoisän rauhallinen, levollinen, kiireetön hetki oli kuin unikuva jostain saavuttamattomasta.
Varmasti vielä tovi sitten olisi työpaikalla annettu heinähangosta hanuriin sille, joka ylimääräisten taukojen, "ruokkisten", perään uskaltautui haaveilemaankaan! Kunnes sitten tuli mindfulness, jotain joka puki "ruokkikset" hyväksyttävämpään, mieltä ja kehoamme ravitsevaan, hyvää tekevään kääreeseen ja nosti tarkastelun keskiöön sen, minkä me jokainen jo jollain tapaa tiesimme ja ymmärsimme. Heinähankokaan ei nouse ilman tankkausta - kehon, mielen ja sielun ravintoa.
Mindfulnessista, työpäivän lomassa tehtävistä tietoisen läsnäolonharjoituksista, tulikin uuden sukupolven "ruokkikset", joihin työnantajat tänä päivänä jopa kannustavat työntekijöitään.
Ei siis väheksytä näiden kymmenminuuttisten merkitystä - vaan otetaan tavaksi pitää omanlaisia "ruokkiksia", jolloin vain ollaan ihanasti ja rehellisesti jouten. Annetaan mielelle tilaa rauhoittua, ottaa etäisyyttä menneeseen ja tulevaan, tässä ja nyt, hyväksyvänä.
Joskus sillä voi olla suuri merkitys, millä sanoilla ja mielikuvilla asioita tarjoamme itsellemme ja toisillemme. Oli sana kuitenkin mikä hyvänsä, nostetaan "ruokkikset" uuteen nousuun!
Tässä tulee siis
Isoisän elämäntaitokoulun harjoitus 1 - ruokkikset
1. Ota päivittäin vähintään yhdet "ruokkikset"
Nauti ruokkikset istuen tai maaten. Aseta kätesi kevyesti vatsan päälle, jos se tuntuu hyvälle. Sulje sitten silmäsi. Jos et ole varma hengitätkö tai miten oikeastaan hengität, voit kiinnittää huomiosi hengitykseesi ja tarkistaa, että se kulkee vapaasti ja rauhallisesti: sisään ja ulos. Sinun ei tarvitse pinnistellä hengityksesi eteen - se kulkee itsestään ja ilman tietoista työskentelyäsi. Voit nyt vain kuunnella hengitystäsi ja olla jouten.
Vaikka kehosi pysyy hienosti paikallaan ponnisteluitta, voivat ajatuksesi ruokkiksen aikana kiirehtiä kuusiaidan takana häämöttävälle perunapellolle tai palata pian poikivan lehmän vierelle navettaan. Kun huomaat, että tietoisuutesi ei ole enää hengityksessäsi, onnittele itseäsi ja laske lempeästi perunat käsistäsi karheaan multaan ja taputa mansikin lämmintä kylkeä palaten sitten omien ruokkistesi äärelle olemaan jouten.
Leppoisaa pyhien jälkeistä viikkoa sinulle!
Ihana kevät ja aurinko! Tätä on odotettu! Luonnon herätessä kevääseen itsekin tuntee kuin olevansa uuden alun edessä.
