Tämä on elämäntarina, lemmentarina, menestystarina, nyyhkytarina, peitetarina, sankaritarina, tositarina ja joskus jopa kauhutarina.


Tämä on minun tarinani ja haluan jakaa sen juuri Sinun kanssasi.


tiistai 19. toukokuuta 2015

Mitkä ovat sinun pinkit tossusi - ylpeytesi, ilosi ja innostuksesi lähde?

Kävimme eilen lasten kanssa kevätvaateostoksilla ja vanhempi tyttäreni sai uudet pinkit lenkkarit ja vaaleansiniset juhlakengät. Nuo kengät aseteltiin kotona nättiin riviin eteiseen ja niitä käytiin katselemassa ja kokeilemassa monta kertaa illan aikana. Aamulla päiväkotiin mennessämme tyttären askel oli kepeä, kun hän hyppeli ja juoksi uudet kengät jalassaan. Perille päästyämme hän esitteli vielä iloisena kenkänsä kaikille ja oli suunnattoman ylpeä ja onnellinen uusista tossuistaan.

Tämä tyttäreni ilo, ylpeys ja onni saivat minut miettimään taas meidän aikuisten ja lasten eroja - sitä, miksi me aikuiset usein emme voi lasten tavoin olla rohkeasti ylpeitä ja iloisia saavuttamistamme asioista, arjen ja elämän pienistä ja suurista jutuista. Helposti vähättelemme itseämme ja tekemisiämme, ohitamme saamamme kehut olankohautuksella. Emme usein edes viitsi ottaa esille kahvipöytäkeskusteluissa jotain meille merkityksellistä asiaa, oli se sitten jokin onnistuminen työssä tai arjessa, uusi vaate tai tuleva kesälomamatka, kun voisihan se haiskahtaa itsekehuskelulle ja saada aikaan kateutta läsnäolevissa.

Mutta lapset, lapset elävät tässä hetkessä ja uskaltavat näyttää ilon ja innostuksen tunteensa. He eivät ole vielä kahlittuja meidän aikuisten luomiin käyttäytymisnormeihin eikä ympäristö ole vielä onnistunut nujertamaan heidän suunnatonta innostustaan ja pystyvyyden tunteitaan ja rohkeutta näyttää myös niitä muille. No, tietysti he näyttävät myös pettymyksensä, surunsa ja kiukkunsa paljon meitä aikuisia herkemmin. Pienen kiukkukohtauksen jälkeen lapsi kuitenkin jatkaa siitä, mihin sitä ennen jäi, yhtä pystyvänä, innokkaana ja ylpeänä itsestään.

Elämä rakentuu hetkistä, niistä ihanista ja vähemmän ihanista. Jos tuntuu pahalta, pitääkö meidän aikuistenkaan hampaat irvessä mennä vain eteenpäin ja esittää, että kaikki on hyvin? Kun sallimme itsellemme ne heikot ja hauraat hetket, annamme samalla tilaa myös ilon, onnistumisen ja ylpeyden hetkille. Mietinkin välillä, että onko meidät aikuiset opetettu kulkemaan kultaista keskitietä, johon ei mahdu nuo aidot, innostuneet hehkutukset omista saavutuksista eikä toisaalta myöskään ne rehelliset kertomukset siitä, kun jokin meni pieleen, kun en ollutkaan niin hyvä, pystyvä ja aikaansaava? Ovatko nämä sivupolkuja, jotka on parasta pitää piilossa? Ovatko ne tarkoin varjeltuja polkuja, jonne vain silloin tällöin yksin on lupa poiketa? Polkuja, joilta on syytä palata kultaiselle keskitielle ennen aamun kajoa hymyilemään ujosti ja nyökkäilemään vastaantulijoille: "tässähän tämä menee, ei liian hyvin kuitenkaan, sillä tavalla keskivertohyvin vain."

Entäpä, jos pistäisimmekin rohkeasti nuo omat pinkit tossumme jalkaamme ja olisimme ylpeitä ja iloisia niistä ja itsestämme, kun siltä tuntuu. Esittelisimme taitojamme ja onnistumisiamme lapsen innolla ja uskaltaisimme myös heittää ne mörrimöykkymme pöydälle ja sanoa ääneen, että nyt meni metsään - mutta entä sitten?

Elämä on hetkiä. Elämä on tässä ja nyt.





lauantai 16. toukokuuta 2015

Minusta ei koskaan tule niin aikuista...

    Minusta ei koskaan tule niin aikuista, etten voisi roikkua kiipeilytelineessä muksujen joukossa pää alaspäin, ottaa kiikussa sellaisia vauhteja, että se tuntuu vatsanpohjassa asti ja leipoa hiekkalaatikon reunoja täyteen kakkuja ja koristella niitä pikkukivin ja kukkasin. 

    Minusta ei koskaan tule niin aikuista, etten voisi leikkiä villihevosta leikkipuistossa ja kadehtia pihan 8-vuotiaita, jotka osaavat tehdä kärrynpyöriä ja päättää, että tänä kesänä minäkin opettelen seisomaan käsilläni. 

    Minusta ei koskaan tule niin aikuista, etten voisi spontaanisti peppua heiluttaen laulaa "porsaita äidin oomme kaikki" kauppakeskuksen vilinässä ja keskustella vieraille ihmisille bussissa. 

    Minusta ei koskaan tule niin aikuista, etten voisi itkeä pahaa mieltäni suurin kyynelin muiden nähden tai tomerasti polkea jalkaa, kun siltä tuntuu. Minusta ei koskaan myöskään tule niin aikuista, etten voisi irvistellä itselleni ja nauraa vatsaani kipeäksi asti ilman mitään järkevää syytä. 

    Eikä minusta tule koskaan niin aikuista, että lakkaisin ihmettelemästä ja kyselemästä tyhmiä: Tulisiks sää leikkii mun kaa?

    Leikkisää lauantai-iltaa sinulle!

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Isoisän elämäntaitokoulu - Takaisin luontoon

Ihana kevät ja aurinko! Tätä on odotettu! Luonnon herätessä kevääseen itsekin tuntee kuin olevansa uuden alun edessä.
Me saimme nauttia viime kertaisella metsäretkellä satakielen suloisesta laulusta ja bongasimmepa itse visertäjän oksiston suojista lasten kanssa. Eväät nautittiin koivikossa ja samalla pidettiin pieni keskustelu siitä, sopiiko roskia heittää luontoon. Oletko sinä huomannut, miten ihanalta kevätilma tuoksuu?

Isoisän elämäntaitokoulun harjoitus 2

Nauti päivittäin annos raitista ilmaa. Kävele metsässä havainnoiden ympäristöäsi. Kuuntele luonnon ääniä, haistele ilmaa. Katsele ympäristöäsi kuin näkisit kaiken ensimmäistä kertaa. Ihmettele, ihastele ja innostu. 

Aurinkoista viikkoa sinulle!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Isoisän elämäntaitokoulun meditaatioharjoitus, osa 1 - ruokkikset

Onko sinulla niin kova kiire, ettet ehdi pitää huolta itsestäsi? Sehän on vähän sama asia, kuin jos sinulla olisi niin kova kiire ajaa, ettet ehtisi pysähtyä tankkaamaan. Riippumatta siitä haluatko tankata vai et, sinun on väistämättä jossain kohtaa pakko pysähtyä tankkaamaan. Myös meidän kehomme ja sielumme tarvitsevat bensaa jaksaakseen. Ja oikeastaan mitä kiireempi sinulla on, sitä todennäköisemmin juuri sinun tarvitsee pysähtyä huoltoasemalle - sillä sitä nopeammin olet bensatankkisi tyhjiin ajanut. Yksinkertaista - jo isoisäni ymmärsi tämän.

Puhuimme eräällä pitämälläni kurssilla rentoutusharjoituksen päätteeksi meditoinnista ja tietoisen läsnäolon harjoittamisesta. Tämä herätti kurssilaisissa vilkasta kannanottoa puolesta, mutta etenkin myös vastaan. "Sehän on vain nykyajan trendi, kaikkien pitäisi meditoida ja harrastaa sitä mindfulnessia", joku kommentoi. Mindfulness on käsitteenä kieltämättä räjähtänyt käsiin - on mindfulnessia työyhteisöille, vanhemmille, lapsille, opettajille kouluun, stressaantuneille, masentuneille, kiireisille - meille jokaiselle. On ymmärrettävää, että tämä käsite voi herättää toisissa hämmennystä, jopa ärsytystä, eihän se taivu edes kunnolla suomalaiseen suuhun! Kohta varmaan kaupat tarjoavat jo hengitysharjoituksia kassakuitin kääntöpuolella ja julkiset käymälät tietoisuustaitoharjoitteita vessapaperirullaan kirjailtuna - hmm...ei muuten yhtään huono idea!

Kun tätä käsitettä pureskellaan ja avataan, huomaamme kuitenkin pian, että kyseessä ei ole mikään "ihmekikka" tai uusi trendi - vaan itse asiassa ikivanha olemisen tapa, josta me nykyihmiset olemme huomaamattamme enemmän tai vähemmän erkaantuneet. Jo oma isoisänikin taisi tämän taidon. Muistan pienestä lapsesta lähtien, miten ukkini muutamia kertoja päivässä ruoan jälkeen tai ennen seuraavaan askareeseen siirtymistä kävi pitkälleen pirttipöydän pitkälle penkille tai tuvan lattialle kehottaen meitä ympärillä hyöriviä lapsenlapsia myös "ottamaan ruokkikset". Siinä ukki pötkötteli muiden hälinästä piittaamatta, levollisena, kädet rauhallisesti kohoilevan vatsan päällä vailla huolta huomisesta. Toisinaan levollisuus saattoi muuttua vaimeaksi kuorsaukseksi, mutta useimmiten ukki näytti vain pötköttelevän ja olevan omissa maailmoissaan. Eikä tuossa tavassa ollut mitään ihmeellistä, eikä sitä tai sen hyötyä kukaan kyseenalaistanut. Ja me kaikki tiesimme, että kymmenen minuutin päästä ukki nousisi taas reippaasti pystyyn ilman kellon kantamaa, nappaisi vitsiä murjoen lakin päähänsä ja lähtisi jatkamaan töitään navettaan tai pellolle.

Eikö tämä juuri ollut sitä paljon puhuttua mindfulnessia, hyväksyvää tietoista läsnäoloa? Tuolloin tämä ukin tapa tuntui meistä lapsistakin yhtä luonnolliselta kuin käsienpesu vessakäynnin jälkeen. Mutta mitä sitten tapahtui - meistä lapsista kasvoi vastuuntuntoisia aikuisia ja suuntasimme omille pelloillemme heinähangot heiluen. Kotoa opittu työnteon moraali istui lujassa, mutta isoisän ruokkiksista jäljelle oli jäänyt vain muisto. Se, mikä vuosikymmeniä sitten oli ollut levollista kuorsausta ja mielen tyyneyttä, oli nyt muuttunut pinnallisen hengityksen aiheuttamaksi keuhkojen korinaksi ja stressipiikiksi lihassamme. Meistä kaupunkilaistuneista jälkeläisistä oli tullut niin tehokkaita ja kiireisiä, että heinähangon piti olla liikkeessä koko ajan - mitä sitten, että se välillä kolahtelikin omaan nilkkaan tai toisen heinämiehen varpaille. Isoisän rauhallinen, levollinen, kiireetön hetki oli kuin unikuva jostain saavuttamattomasta.

Varmasti vielä tovi sitten olisi työpaikalla annettu heinähangosta hanuriin sille, joka ylimääräisten taukojen, "ruokkisten", perään uskaltautui haaveilemaankaan! Kunnes sitten tuli mindfulness, jotain joka puki "ruokkikset" hyväksyttävämpään, mieltä ja kehoamme ravitsevaan, hyvää tekevään kääreeseen ja nosti tarkastelun keskiöön sen, minkä me jokainen jo jollain tapaa tiesimme ja ymmärsimme. Heinähankokaan ei nouse ilman tankkausta - kehon, mielen ja sielun ravintoa.
Mindfulnessista, työpäivän lomassa tehtävistä tietoisen läsnäolonharjoituksista, tulikin uuden sukupolven "ruokkikset", joihin työnantajat tänä päivänä jopa kannustavat työntekijöitään.

Ei siis väheksytä näiden kymmenminuuttisten merkitystä - vaan otetaan tavaksi pitää omanlaisia "ruokkiksia", jolloin vain ollaan ihanasti ja rehellisesti jouten. Annetaan mielelle tilaa rauhoittua, ottaa etäisyyttä menneeseen ja tulevaan, tässä ja nyt, hyväksyvänä.

Joskus sillä voi olla suuri merkitys, millä sanoilla ja mielikuvilla asioita tarjoamme itsellemme ja toisillemme. Oli sana kuitenkin mikä hyvänsä, nostetaan "ruokkikset" uuteen nousuun!

Tässä tulee siis 

Isoisän elämäntaitokoulun harjoitus 1 ruokkikset


1. Ota päivittäin vähintään yhdet "ruokkikset"

Nauti ruokkikset istuen tai maaten. Aseta kätesi kevyesti vatsan päälle, jos se tuntuu hyvälle. Sulje sitten silmäsi. Jos et ole varma hengitätkö tai miten oikeastaan hengität, voit kiinnittää huomiosi hengitykseesi ja tarkistaa, että se kulkee vapaasti ja rauhallisesti: sisään ja ulos. Sinun ei tarvitse pinnistellä hengityksesi eteen - se kulkee itsestään ja ilman tietoista työskentelyäsi. Voit nyt vain kuunnella hengitystäsi ja olla jouten.

Vaikka kehosi pysyy hienosti paikallaan ponnisteluitta, voivat ajatuksesi ruokkiksen aikana kiirehtiä kuusiaidan takana häämöttävälle perunapellolle tai palata pian poikivan lehmän vierelle navettaan. Kun huomaat, että tietoisuutesi ei ole enää hengityksessäsi, onnittele itseäsi ja laske lempeästi perunat käsistäsi karheaan multaan ja taputa mansikin lämmintä kylkeä palaten sitten omien ruokkistesi äärelle olemaan jouten.

Leppoisaa pyhien jälkeistä viikkoa sinulle!


tiistai 7. huhtikuuta 2015

Isoisän elämäntaitokoulussa

"Mun elämä. Milloin siitä tuli näin hirveä. Liian kovalla radio soi..." Maija Vilkkumaan biisistä tutut sanat ovat saattaneet kaikua useimpien meidän päässä silloin tällöin. Kukapa nykyihminen ei kulkisi välillä pää pilvissä ja sitten taas istuisi pensaassa kaivellen multaa varpaiden välistä, murehtisi eilistä ja haikailisi huomista. Kukapa ei pysähtyisi jossain vaiheessa elämäänsä ja kysyisi itseltään olenko onnellinen? Kuinka tulla onnelliseksi, mistä iloa ja energiaa, voimaa ja rohkeutta arkeen? Mistä hyvä elämä ylipäänsä koostuu ja millaisia taitoja siihen tarvitaan?

Olen itsekin miettinyt usein elämää ja sitä, mikä siitä tekee hyvän ja onnellisen. Mikä tekee ihmisestä tyytyväisen ja hyvinvoivan, kykeneväisen iloon ja nauruun ja toisaalta myös suruun ja kyyneliin, tasapainoiseen elämään. Olen pohtinut pääni puhki milloin Martin Seligmanin, Sonja Lyubomirskyn, Viktor E. Franklinin ja Nalle Puhin innoittamana hyvän elämän peruskysymyksiä. Olen käsitellyt onnellisuuteen liittyviä teemoja myös työni parissa ja kuunnellut ihmisten ajatuksia ja keskustelua hyvän elämän aineksista ja kaikesta tästä innostuneena minulla heräsikin halu lähestyä tätä teemaa maijameikäläisen näkökulmasta, ikään kuin omia nurkkapieliä tutkiskellen. Otin siis ajatuksesta vaariin ja päätin nyt lähteä kääntämään pilke silmäkulmassa oman perunapellon kiviä ymmärtääkseni paremmin, millaisesta maasta tämäkin taimi on ponnistanut ja löytääkseni kenties parhaimman kasvualustan ja oikeat lannoitteet hyvälle sadolle. Ehkä vastaus onnelliseen elämään löytyy lähempää kuin arvaammekaan?

Esitinkin itselleni kysymyksen, jonka pohjalta lähdin liikkeelle: Jos me otamme tänä päivänä epävarmuuden hetkellä käteen "viisaan elämisen" -oppaan, mitä teki isoisäni vuosikymmeniä sitten? Miettikö hän näitä samoja asioita, pohtiko hän elämisen taitoa tai tavasiko onnellisuuden aakkosia? Mistä rakentui isoisäni onnellinen elämä ja voisiko sieltä löytyä jotain viisaan elämisen oppeja tähänkin päivään?

Tästä se siis starttaa: Isoisän elämäntaitokoulun perusteet, jotka olen päättänyt kirjata ylös omaksi ja ehkä sinunkin iloksesi. Isoisän elämäntaitokoulun perusajatuksena on hyvä arki. Kun arkeen liittyvät asiat sujuvat tai ovat suurin piirtein tasapainossa, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Yksinkertaista.

Sinä olet tervetullut mukaan Isoisän elämäntaitokouluun!

maanantai 23. helmikuuta 2015

Teepussiterapiaa

Minä olen ollut koko ikäni kahvikissa. Välillä olen yrittänyt vähentää kahvin juontia ja korvata jonkun lukuisista kahviannoksistani teekupposella, mutta ennen viime perjantaita en edes voinut ajatella luopuvani yhdestäkään jokapäiväisestä kupillisestani lopullisesti. Nyt kuitenkin koin jotain erityistä, joka sai minut melkeinpä heittämään hyvästit kultakatriinapaketeille ja malttamattomana ja lapsekkaan uteliaana repimään erään tapaamisen yhteydessä kahvitilan pöydälle asetettuja teepusseja paperikääreistään. Tuolloin kuulin ensimmäistä kertaa, että teepussien - ainakin Yogi-merkkisten - narun jatkeeksi on laitettu mukaan mietelauseita. Teen nautiskelijoille tämä on kenties tuttu ja tavallinen juttu, mutta minulle nämä teenjuojia elämän filosofisten ja eksistentiaalisten pohdintojen äärelle innostavat mietelauseet, viestit maailmankaikkeudelta, olivat uusi ja piristävä yllätys.

Sain siis ensimmäisen terapiateepussini käsiini tulloin perjantaina ja teepussini viesti "Let life be with you not against you" oli juuri siihen hetkeen ja olotilaan, mitä osuvin lause. Kun muut heittivät teepussinsa huolettomasti tauon päätteeksi roskakoriin, minä irrotin viestini vaivihkaa varovasti narusta ja talletin sen kalenterini väliin. Vielä kotimatkalla mietin tuota minulle osunutta lausetta ja maistelin sen merkitystä ja sanomaa minulle. Ja innostuinpa tästä teepussiterapiasta niin kovasti, että kotona tarkistin heti teekätköni ja löytyihin sieltä alkuvuodesta vatsan väänteisiin (olisiko vaikka siitä liiasta kahvin juonnista johtuvaa?) hankkimani Yogin Stomach Ease -teepaketti.

En vielä viikonlopulla osannut vaihtaa totuttua aamukahvia teekupposeen, mutta hiplailin kuitenkin jo yhden teepussin reunoja mielenkiinnolla samalla miettien voisiko mietelausetta ottaa, vaikkei teehen sitten koskisikaan. Tietäisikö se huonoa onnea? No, rehtinä tyttönä jätin teepussin aukaisematta ja päätin odottaa viestiäni vielä siihen todelliseen tarpeeseen asti. Huvittavaa, miten minusta kuoriutui taas esiin se lapsenmielinen, hassuista asioista intoontuva ja innostuva tyttönen, jonka mielestä olisi niin ihanaa ottaa tavaksi käynnistää uusi päivä nostaen teepaketista oma päivän ajatelma!

En tiedä, minkä sortin lauseita nuo teepussit pitävät sisällään, mutta uskon, että ajatelma kuin ajetelma on juuri se oikea kyseiseen hetkeen. Me tulkitsemme ja annamme saamillemme viesteille - oli ne sitten vaikkapa teepussista löydettyjä - merkitykset omista lähtökohdistamme, mielialastamme, tunteistamme tai vaikkapa arkisista suurista tai pienistä pohdinnan alla olevista asioista käsin. Ja joskus joku pienikin viesti maailmankaikkeudelta voi olla se merkityksellisin, vaikkapa viimeinen rohkaisu tehdä jokin tärkeä päätös elämässä tai ottaa seuraava askel. Joskus tuollainen viesti tai merkki voi myös enteillä jotain merkityksellistä, jotain jota et vielä itse osaa kuvitella tai uskalla edes toivoa. Itselläni tällainen erityinen ja iso merkki maailmankaikkeudelta on vajaan neljän vuoden takaa. Olin tuolloin kuvattavana eräässä vanhassa kirkossa ja minulla oli kuvausrekvisiittana valkoinen linnunhöyhen. Kesken kuvauksen löysin kirkon lattialta jalkojeni juuresta pienen, valkoisen höyhenen - kuin kopion isommasta kädessäni olevasta höyhenestä. Tällä pienellä höyhenellä oli minulle ja elämälleni suuri merkitys...

Näissä mietteissä jään odottamaan seuraavaa teepussiterapiaani toiveikkain aatoksin...

"Let life be with you not against you."




sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Olisiko aika päivittää talvitumppuisuus kevätkäsineisyyteen?

Hikiset terveiset täältä ruudun takaa! Sain kuin sainkin houkuteltua itseni tänään sateesta huolimatta lenkille kuntoilutauon jälkeen. Eihän se juoksu herkkua ollut, mutta puupökkelöiltä tuntuvat jalkani kantoivat minut seitsemän kilometrin matkalta nätisti kaikista nurinoista huolimatta kotiin asti. Kiitos siis näille allani heiluville kintuille!

Juoksun lomassa sääukon heittäessä vettä myllyyn mieleni teki luovuttaa useassa kohtaa. Kävinkin mielenkiintoista keskustelua itseni kanssa askeltaessani eteenpäin. Toinen puoleni muistutteli minua niistä herkuista, joiden äärelle olin ilta toisensa jälkeen lasten nukkumaan mentyä istuutunut ja joilla voisin tänäänkin itseni palkita. Tämä puoleni sipisi leppoisasti, että voisin hyvin kääntyä takaisin tai vaihtaa kävelyyn. Eihän tässä nyt jäniksen selässä oltu. Tämä puoleni saikin jalkani hidastamaan ja silmäni vilkuilemaan matkan varrelle osuviin kahviloihin, jotka voisivat toimia tovin vaikkapa sadesuojana. Eihän nyt yksi pulla tai lämmin kaakao lenkkiä kaataisi, minulle vakuuteltiin leppoisasti. Samalla, kun mielikuviini piirreltiin fetajuustopiirakoita ja suklaalevyjä, muistutti toinen puoleni minua jääkaapissa odottavasta raikkaasta smoothiesta ja siitä ihanasta lenkin jälkeisestä tunteesta, kun endorfiinit jylläävät ja kuona-aineet saavat kyytiä. Tämä puoleni läpsäisi jokaisen kahvilan kohdalla minua leikkisästi pepulle antaen lisävauhtia askeliini ja muistutteli siitä vartaloa myötäilevästä kesämekosta, jota pian pääsisin käyttämään.

Tuon viihdyttävän yksin rupatteluni lomassa kiinnitin sitten huomiota reippaasti heiluviin käsiini, joihin olin tällä kertaa vetäissyt kiireellä lähtiessäni eri paria olevat hansikkaat - vasemmassa kädessä oli paksu talvihansikas ja oikeassa kädessä ohut kevätkäsine. Siinä juoksun lomassa tajusin, että nämä käsineethän olivat vähän niin kuin nuo kaksi kanssani keskustelevaa erilaista puoltani. Vasemman käden tuhti talvihanska oli se, joka veti minua lämpimiin, viihtyisiin kahviloihin suklaakakun äärelle ja oikean käden ohkanen kevätkäsine puolestaan se, joka muistutteli minua viherpirtelöstä ja ihanan kepeästä lenkin jälkeisestä olotilasta. Kevätkäsine oli minulle se, joka piiri mielikuviini pirteän punaisen kesämekkoni ja paljaat varpaat rantahietikkoon. Se maalasi mieleeni kuvia kuivista lenkkipoluista ja ratisevasta hiekasta lenkkareiden alla. Talvihanska taas piti yllä kuvaa koleasta ja pimeästä marraskuusta, liukkaista kävelyteistä ja märistä lenkkareista. Se muistutti viimasta, joka oikeutti jäämään sisälle odottamaan kevätauringon lämpöä ja ottamaan vielä yhden konvehdin lohduksi pimeään iltaan.

Tajusinkin käsiäni siinä lenkin lomassa katsellessa, että viimeisten viikkojen aikana olin ollut kuin tämä paksu talvihanska. Fyysisesti oloni oli ollut nuutunut ja raskas ja mieleni pursusi tekosyitä unohtaa puolen tunnin lenkit punttisalista puhumattakaan. Ja eihän siinä talvihanskassakaan mitään vikaa ole, sitäkin tarvitaan - ainakin välillä. Nyt kuitenkin tajusin, että minun oli aika siirtää nämä talvitumppuni syrjään ja etsiä kaapin perältä ne kepeämmät kevätkäsineeni käyttööni. Ne, joissa tunnen oloni mukavammaksi ja jotka kädessä on helpompi nähdä orastava kevään ja kesän tulo ja tuntea kepeys askelissa.

Lenkillä vuoroin vasenta ja vuoroin oikeaa kättäni ruokkiessa päätinkin, että juuri nyt on hyvä päivä vaihtaa talvitumppumainen olotila kevätkäsineisyyteen. Ja sille mahdollisesti olkapäälleni kiipeävälle epäilevälle kuiskijalle voin ilokseni kertoa, että ne vuoden takaiset keväthansikkaat sopivat oikein hyvin myös talvitumppujen alla oleviin käsiini - ehkäpä sinunkin kätesi odottavat jo omia kevätkäsineitään!

Tämän päivän kysymys siis kuuluu olisiko nyt aika päivittää talvitumppuisuus kevätkäsineisyyteen?

Iloista pian alkavaa viikkoa!