Tämä taivas, tämä maa, sillä arvoa on pysyvää...

Terveiset lapsuuden joulujeni maisemista! Minulle tarjoutui yllättäen mahdollisuus lähteä nauttimaan joulun jälkeisestä tunnelmasta tänne maaseudun idylliin ja sellaisesta mahdollisuudestahan ei voi kieltäytyä!

Näissä maisemissa minä olen viettänyt monet joulut ja juhannukset, viikonlopuista ja kesälomista puhumattakaan! Nämä maisemat ja ihmiset täällä ovat luoneet minulle turvallisen kasvuympäristön, vaikka elämä on heitellyt ja huitonut märällä hansikkaalla vasten kasvoja ja jättänyt välillä jopa matkastaan. Täällä olen tuntenut olevani turvassa ja rakastettu ja minua on odottanut yhtä ihana ja lämmin vastaanotto niin viisivuotiaana elämästä innostuneena saparopäänä kuin viisitoistakesäisenä itseään etsivänä teininä – kiitos siis erityisesti rakkaalle äidilleni ja isovanhemmilleni.

Itse ajattelen usein kelatessani omaa elämääni taaksepäin, että meillä jokaisella olisi hyvä olla ihminen, jonka puoleen voi kääntyä, kun elämässä kohtaa vaikeuksia tai kun tuntuu siltä, etteivät omat voimat riitä. Jo yksikin tällainen ihminen, jolle sinä olet täydellinen, arvokas ja sisäisesti kaunis myös epätäydellisenä ja keskeneräisenä, on aarre. Toisilla näitä luotettavia aarteita voi olla useitakin ja toisilla valitettavasti se yksikin olkapää, johon turvautua ja tukeutua, saattaa olla kadoksissa.

Toisaalta, joskus vaikeuksien keskellä voi myös tuntua, ettei ole voimia tai halua puhua ja jakaa asioitaan ja avata omaa sydäntään kenellekään – ja omalla kohdallani tällaisessa tilanteessa, esimerkiksi lapsuuteni ja nuoruuteni vaikeina vuosina, olen saanut voimia eniten juuri ollessani keskellä näitä viljapeltoja, mansikkamaita ja järvenrantoja. Välillä sanat ja sanottava ovat olleet hukassa ja silloin turvanani on ollut nämä maisemat. Tämä miljöö, joka ei ole kyseenalaistanut, arvostellut, kysellyt, painanut minua maahan – vaan hyväksynyt minut aina ja täydellisesti. Leikkimökin kätköissä olen voinut keskustella mielikuvitusystäväni kanssa ja hakea ympäröivilleni asioille ja elämän koettelemuksille ymmärrystä, viljapeltojen keskellä olen saanut huutaa ilmoille katkeruuteni ja heinäliiterin suojissa haudata kyynelehtivät kasvoni pehmeään kissanturkkiin - ja katsoa ja kohdata sitten taas maailman hiukan vahvempana.

Ja vaikka nykyään pääsen enää harvoin näihin maisemiin, voin aina kaivaa sydämestäni nuo muistot ja menneiden vuosien levolliset ja voimaannuttavat hetket mieleeni. Voin piirtää mieleni maisemiin leikkimökin laverin ja posliinisen kahviastiaston ja kuusiaidan takana aukeavat ruispellot. Voin tuntea navetan tutun tuoksun, kuulla isovanhempieni ilmoille kaikuvat lehmien kutsuhuudut, traktorin hyrinän pellolla ja tunteen siitä, että elämä kantaa…

Ehkä sinäkin voit istahtaa hetkeksi ja miettiä, mikä antaa sinulle voimavaroja arjen ja elämän haasteiden keskellä. Onko se jokin tietty maisema, paikka, miljöö, joku itselle tärkeä ihminen tai kenties vaikkapa harrastus?

Voimaannuttavia hetkiä arkeesi!

Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaik' on työ...

Niin se vain aattoilta kääntyy päätökseensä. Minulla on takana ihana päivä rakkaitten, läheisten parissa ja mieleni valtaa kiitollisuus. Meidän jouluaatto on mennyt hyvin rauhallisissa merkeissä sekä vanhoja perinteitä ylläpitäen että uusia tapoja luoden - ja vaikka kaipaus lapsuuteni ja nuoruuteni, muistojeni, aikaiseen jouluun maalle sukulaisteni luokse on muutamaan otteeseen vallannut mieleni, olen ollut oikeastaan iloinen saadessani rakentaa joulua juuri tänne, omaan kotiini perheeni ympärille. Ja kaiken tämän on kruunannut vielä tuo tänne eteläänkin saatu ihana, valkoinen lumipeite!

Jännää, miten usein jouluun asetetaan niin paljon odotuksia ja toiveita. Joulua valmistellaan viikkoja, ehkä jopa kuukausia etukäteen tai jos ei valmistella, niin puhutaan siitä, kuinka tänä vuonna joulua vietetään, mitä pitäisi vielä tehdä ja missä välissä. Ja loppujen lopuksi, onko se joulu sitten parempi tai onnistuneempi joka vuosi jonkun tietyn kaavan mukaan kuljettuna, putipuhtaaksi kuuratussa kodissa, alusta loppuun itsetehtyjen joulupatojen äärellä, yksi toistaan suurempien lahjojen keskellä? Vaikka toki itsellänikin joulu on rengastettu mieleni almanakkaan punaisella värikynällä ja tietyt lapsuuden kodistani vakiintuneet jouluun liittyvät tavat ovat iskostuneet mieleeni tiukasti, jälkiviisaana on helppo hymyillä ja myöntää, että monesti ne pienet, arkiset asiat ovat niitä suurimpia ja eniten iloa tuottavia - myös jouluna.

Ja toisaalta, mitä niihin perinteisiin tulee, niin perinteet on tehty elettäviksi. Ne muuttuvat ja muotoutuvat, elävät meidän mukanamme. Joskus on osattava päästää myös vanhasta irti, jotta jotain uutta, yhtä hienoa ja arvokasta voi syntyä. Läheiset ihmiset, lämmin tunnelma, kynttilät hämärässä illassa, tuikkivat silmät, iloinen nauru, viipyvä katse, pieni kosketus...ei siinä oikeastaan ehdi miettiä, onko niitä villakoiria sohvan alla tai koe tarpeelliseksi pahoitella, että joulupöydässä oli tällä kertaa turvauduttu myös Saarioisten äitien tekemiin laatikoihin ja talon ainoa kuusi on parin vuoden takainen, ikivehreä luomus parvekkeella. Joulu tulee kultainen, kun sille annetaan vain mahdollisuus...Joulu tulee juuri sellainen kuin sinä mielessäsi päätät.

Nautitaan ja iloitaan toisistamme - ja joulusta!

Ole uskollinen itsellesi - Ole uskollinen elämälle

Minulla on ollut huikea syksy monessa mielessä. Olen saanut ottaa uusia askeleita kohti itselleni tärkeitä ja merkityksellisiä asioita. Olen saanut kokeilla siipiäni, onnistua, erehtyä ja ennen kaikkea oppia. Ja vaikka nämä pienet, suuret askeleeni eivät aina ole olleet kepeitä ja helppoja, voin sanoa seisovani nyt luottavaisesti ja kiitollisena juuri tässä. Oman uskoni ja luottamukseni lisäksi tällä matkalla on tarvittu kuitenkin myös heitä, jotka ovat vaikeina hetkinä uskoneet, luottaneet ja kannustaneet minua - ja mahdollistaneet tämän matkani. Heitä, jotka ovat tarjonneet auttavan käden silloin, kun kengännauhani ovat menneet solmuun, housun punttini kastuneet ja alla oleva polkuni hukkunut sateen alle.

Mitä sitten olen syksyn puuhaillut? Sen lisäksi, että olen nauttinut kotiäitiydestä, olen suunnitellut ja pitänyt kursseja ja koulutuksia, sekä rakentanut tulevan kevään monisävyistä ja - rakenteista väripalettia. Ylpeänä voin kertoa olevani nyt myös tuore NLP Practitioner. Takanani on siis opin ja oivallusten täyteinen syksy. Sen lisäksi että olen tämän NLP Practitioner -koulutukseni aikana tehnyt matkan itseeni, olen saanut tästä koulutuksesta myös paljon työkaluja työhöni - enemmän kuin vielä ehkä ymmärränkään. Ja odotankin jo mielenkiinnolla mahdollisuuksiani päästä hyödyntämään vielä lisää oppimaani käytännössä. Se, missä muodossa tämä kaikki tapahtuu ei vielä ole täysin selvää, mutta luotan, että kaikki asettuu paikoilleen niin kuin kuuluukin.

Viimeisenä koulutusviikonloppuna käsiini osui erään opiskelijaystäväni itse tekemä ja kaupan oleva koru, joka puhutteli minua jollain syvemmällä tasolla. Ihastelin toki korun kaunista ulkomuotoa, mutta erityisesti minuun teki vaikutuksen korun teksti "ole uskollinen". Jokin siinä resonoi minussa, vaikka uskollisuus ystävyys- ja parisuhteessa onkin minulle itsestäänselvyys eikä se kaivannut muistutusta korun muodossa. Pienestä sisälläni olleesta hämmennyksestä huolimatta juuri tuo koru kuitenkin kutsui minua ja ripustettuani sen kaulaani tajusin sen merkityksen minulle. Ei se ollut muistuttamassa minua uskollisuudesta ystäviäni, puolisoani tai työnantajaani kohtaan - ei, se muistutti minua uskollisuudesta itseäni, elämää kohtaan: Ole uskollinen sille, kuka sinä oikeasti, syvällä sisimmässäsi olet. Kuuntele sydämesi ääntä ja luota, sillä sinussa on jo olemassa kaikki - kaikki voimavarat ja potentiaali, joka vain odottaa mahdollisuutta tulla nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi. Muistuttakoon tämä uusi koruni siis jatkossa, niinä epävarmuuden hetkinä, minua uskollisuudesta itseäni ja elämääni kohtaan.

Haluan lähettää vielä sydämmestäni kiitoksen kaikille heille, jotka tekivät tämän opinmatkani minulle mahdolliseksi. Teille, jotka olette uskoneet, luottaneet, kannustaneet ja rakastaneet.

Ollaan uskollisia itsellemme - Ollaan uskollisia elämälle

Valmista mielesi ottamaan vastaan parasta, mitä elämällä on tarjota. – Ernest Holmes

Maitoparta ja maailmanmatkaaja - muutosten edessä

Koen olevani tällä hetkellä monessa mielessä tien haarassa, muutosten edessä elämässäni. Yksi jakso alkaa olla takana ja on aika ottaa seuraava askel, siirtyä eteenpäin. 

Mielessäni on pyörinyt jo pidempään paljon kysymyksiä ja vaihtoehtoisia vastauksia. Olen yrittänyt hahmottaa omaa paikkaani, löytää tarkoitukseni tässä elämässä, kuunnella sydämeni ääntä, rakentaa mahdollisuuksia tehdä itselleni merkityksellistä ja arvojeni mukaista työtä tulevaisuudessa. Olen viimeisten vuosien aikana haistellut ilmassa väreileviä monen moisia tuoksuja, kastanut sormenpääni useisiin erilaisiin väreihin, kuunnellut ympärilläni soivia vaihtoehtoisia sävelmiä, yrittänyt saada kiinni monimuotoisista lyriikoista ja käynyt pitkiä ja syvällisiä dialogeja itseni kanssa. Olen lukenut, tutkinut, testannut ja yrittänyt luoda tietä tulevaan epävarmuuden ja epätietoisuuden kaivertaessa mieltäni. Takaraivossani on painanut pakottava tarve löytää se oikea vastaus ja tehdä ne oikeat ratkaisut tai valinnat, tunnistaa oikea aika – juuri nyt. Ja mitä enemmän olen viimeisten kuukausien, ehkä jopa viimeisen vuoden aikana yrittänyt selvittää, etsiä tietoa ja pakottaa maailmankaikkeutta kertomaan minulle vastaukset, sitä epävarmemmaksi olen alkanut itseni tuntea.

Toinen puoli minusta on vakuutellut, että minun pitäisi olla tyytyväinen juuri näin - onhan minulla niin kovin paljon hyvää ja arvokasta jo elämässäni - eikä haikailla kuuta taivaalta. Tälle puolelleni tuttuus, turvallisuus, selkeys ja varmuus ovat ne elämää kannattelevat voimat. Noh, tämän toisen puoleni kehrätessä isoisän vanhassa nojatuolissa maitokippo nenän edessä toinen puoleni on raapinut ja mourunnut ulko-oven takana vaatien pääsyä ulos, jännittävään, tuntemattomaan ja mahdollisuuksia täynnä olevaan maailmaan. Se on sähissyt nojatuolissa miukuvan sisarensa yrityksille kääntää hänen päätään ja näyttänyt kyntensä ehdotukselle valjastaa maailmalle aikova uskalikko kaulapannalla ja valjailla. Nämä kaksi ihanaa, maitopartani ja maailmanvalloittajani, ovat kamppailleet ja kinastelleet, haastaneet ja kyseenalaistaneet toinen toisiaan ja saaneet minut siinä välissä tuntemaan oloni, noh, melko ahdistuneeksi ja epätietoiseksi. Välillä olen hautautunut viltin kanssa nojatuoliin maitoparran seuraan ja hämmästellyt päätä pudistellen sähisijän yrittelijäisyyttä ja intoa ja välillä taas olen roikkunut oven kahvassa maailmanvalloittajani kanssa katsoen kieroon nojatuoliin käpertynyttä mukavuuden haluista maitopartaa. Voih, kun voisikin saada nuo molemmat - sekä tutun ja turvallisen että jännittävän ja haastavan!

Nyt viime aikoina olen yrittänyt rauhoittaa mieleni ja ottaa vain yhden askeleen kerrallaan ja luottaa siihen, että ne seuraavat askeleet tulevat kuin itsestään. Jos mieleni on halunnut välillä asettua maitoparran puolelle, olen sen sille suonut ja jos se on taas haikaillut, haaveillut ja unelmoinut maailmanvalloittajan matkaan lyöttäytymisestä, olen pitänyt ovet auki. Ja vaikka en koe olevani nyt juurikaan viisaampi kuin aikaisemmin, haluan luottaa siihen, että kuunnellessani aidosti itseäni, löydän vastauksen. Vastaus on minussa. Se on sinussa. Meissä jokaisessa, jos vain tahdomme – ja uskallamme – kysyä ja kuunnella itseämme, omaa sisintämme. Aina se ei ole helppoa tai mielekästä. Eikä aika välttämättä ole aina oikea tai kysymys relevantti.

Sanotaan, että heti, kun tiedät kysymyksen, tiedät myös vastauksen. Ehkäpä omalla kohdallani en ole vielä päässyt sen oikean kysymyksen äärelle...Leikkikööt maitopartani ja maailmanmatkaajani siis vapaasti vielä tovin mahdottomuuksien ja mahdollisuuksien lankakerällä mieleni monimutkaisissa maisemissa!

Mukavaa viikkoa sinulle!

Ollaksemme rauhassa itsemme kanssa, meidän pitää tuntea itsemme. – Caitlin Matthews