Tämä on elämäntarina, lemmentarina, menestystarina, nyyhkytarina, peitetarina, sankaritarina, tositarina ja joskus jopa kauhutarina.


Tämä on minun tarinani ja haluan jakaa sen juuri Sinun kanssasi.



perjantai 9. tammikuuta 2015

Ajan kuplavolkkarilla matkalla ajasta ikuisuuteen

Minä olen kirjoitellut pöytälaatikkorunoja koko pienen ihmisikäni. Runoja on tullut rustattua päiväkirjoihin tosin vain lähinnä silloin, kun elämä on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta ja mieleni on halunnut suorastaan velloa omassa epätoivossaan ja tuskassaan. Useimmat niin teinivuosina kuin nyt vanhemmalla iällä kirjoitetut pöytälaatikkorunoni ovatkin melko synkkiä - arkistoista saa hakemalla hakea niitä herkkiä rakkausrunoja, jotka nostavat vieläkin punan poskille. Toki niitäkin löytyy, vaikka runot ovat olleet läpi elemän minulle enemmän eräänlaista sielun terapiaa, puhdistautumiskeino negatiivisista tunteista ja ajatuksista. 

Kerran (ja toisenkin) intoonnuimme äitini kanssa kirjoittelemaan illanvietteenä runoja ja huomasimme vuorotellen tekstejämme lukiessa, miten runojemme maailmat ja kerronta erosivat toisistaan. Minun sanani olivat jotenkin tummempia ja elämää haastavampia, kun taas äitini riimitteli iloisen positiivisia, kauniita säkeitä. Tämä havainto johti meidät mielenkiintoiseen keskusteluun, jonka innoittamana lähdin sitten haastamaan minulle ominaista kirjoitustyyliä ja tapaani tarttua kynään vain silloin, kun maailma tuntuu murjovan ja kaatavan lokaa niskaan. Miksi sitä ei tosiaan voisi kirjoittaa myös hyvän mielen runoja, sellaisia leikkisiä ja iloisia, sopivan vaaleanpunaisia ja hattaraisia? Kyllä minäkin saatan riimitellä tuttavien syntymäpäiväkortteihin tai joulutervehdyksiin jotain veikeitä tekstejä, mutta siihen se iloisuus lyriikan saralla kohdallani jääkin...

Mutta nuori kissa voi oppia paljon varttuneelta hiireltä ja käydessäni äskettäin läpi vanhoja valokuviani löysinkin jo unohtamani, jonkin aikaa sitten ottamani kuvat laatimistani "lehtirunoista". En tiedä, onko tälle runon laatimistyylille joku oma terminsä, mutta kyse on siis siitä, että leikataan vain aikakauslehdistä sanoja tai lauseita ja kootaan niistä oma runo. Itse kokeilin tällaista runoilutyyliä varmaan ensimmäisen kerran äitini kanssa käydyn keskustelun jälkeen ja huomasin, miten tämä lehtirunous oli oiva keino haastaa omaa kirjoitustyyliä ja kokeilla jotain uutta.

Ensimmäisen lehtirunoni minä tein niin, että leikkasin ensin lehdestä sanoja sen ihmeemmin miettimättä. Tämän jälkeen valitsin lehdestä sivun, jolle aloin kasata runoa sana sanalta tai lause lauseelta. Sommittelin erilaisia vaihtoehtoja, kunnes runo tuntui oikealta. Ja naps, sitten vain ikuistin runon kameralla! Seuraavaan runoon vaihdoin sivupohjan ja aloin sommitella vanhoja ylijääneitä sanoja vielä uudeksi runoksi. Kaksi viimeistä runoa kokosin sopivan pohjakuvan puutteessa vain valkoiselle paperille. Sanoja ei siis ole liimattu paikoilleen, vaan olen pelkästään asetellut ne ja ottanut valokuvan. Mikään ei kuitenkaan estä liimaamasta sanoja ja leikkaamasta sivua talteen. Hmm..näinhän saisi tehtyä vaikkapa kivan huoneentaulunkin..!

Tämä on yllättävän hauskaa puuhaa ja tunti jos toinenkin hurahtaa tässä "näpertelyssä" kuin huomaamatta. Muistan, miten jälkikäteen pieni omatunnon pistos tuntui sydänalassa; Miten nyt aikuinen ihminen tehokasta (koti)työaikaa moiseen joutavuuteen käyttää...No, tuo pistos oli lyhyt ja ohimenevä - ja kotijoukkoni olivat onneksi tottuneet myös näihin minun inspiraatiohetkiin, jolloin ihana flow-tila imaisee minut niin, että pensselit ja kynät heiluvat läpi yön! Itse asiassa nyt nämä runokuvani löydettyäni sormeni alkoivat taas syyhytä lehtirunouden pariin. Ehkä yön pimeydessä käyn roskiskatoksessa etsimässä muutamat vanhat naistenlehdet ja silppuan ne autuaasti kynttilän valossa runojen arvokkaaksi maaperäksi...

Inspiroivaa (runo)iltaa myös sinulle!

Ajan kuplavolkkarilla matkalla ajasta ikuisuuteen.

Silmissä vilisee.
Kuollut mies soittaa kitaraa vanhaa vaalien.
Ikävä hellittää.
Tänne jään.


Täydellinen päivä innolla käyntiin,
lennokkain sanakääntein käärimme hihat.
Naurua ja ärräpäitä.
Vihdoinkin se tapahtuu!
Meistä naisista on mihin tahansa.

Mitä mieltä olet rakkaudesta, 

hulluudesta? 

Valintoja arjen keskellä.  

Kaikki maailman aiheet on taas juteltu. 

Jos on laimeaa, niin olkoon. 

Rakkaus ja vapaus kulkevat käsi kädessä. 

Jokaisena päivänä kanssasi rosoisuus viehättää.


Täydellinen päivä,
selvä suunta tulevaan.
Pensselit heilumaan,
on oltava kunnossa.
Vahvasti jaloillaan.
Vihdoinkin se tapahtuu:
Ota kuva, Nyt!







maanantai 5. tammikuuta 2015

Vehreys, vihreys ja hyvinvointi

Uusi vuosi pyörähti sitten käyntiin! Ihanaa mahdollisuuksien tätä vuotta sinulle!

Monella on alkanut taas tiukka kuntokuuri, dieetti tai suurempi elämäntaparemontti. Joku on ehkä luvannut tehdä vähemmän töitä ja joku toinen taas yrittää entistä enemmän löytää edes jotain työtä, joka toisi leivän pöytään. Ja joku, kuten minä, ei ole tehnyt uudenvuodenyönä sitä yhtäkään lupausta. Jokainen tässäkin lajissa taaplaa tyylillään ja toivottavasti ennen kaikkea itseään kuunnellen ja kunnioittaen.

Toisinaan voi olla myös hyvä kysyä itseltään, onko lupauksemme ja unelmamme todella meitä, sinua ja minua? Markkinavoimat ja jo ihan sosiaalinen ympäristömme saattavat syöttää meille kirsikoita kakun päältä ja nuo kirsikan kuvat silmissä voimme erehtyä ottamaan omiksemme jonkun toisen unelmia, ajatuksia tai uskomuksia - ja voimme kuljettaa niitä jopa vuosikausia mukanamme ikään kuin ominamme. Emme välttämättä pysähdy kertaakaan kysymään, ovatko tavoittelemamme asiat juuri minulle tärkeitä ja arvokkaita. Esimerkiksi se naistenlehden kannessa vilautettu kymmenen kiloa kevyempi "unelmakroppa" tai kodinkuvalehden kiillotettu iltahetki takkatulen kajossa voi näyttää ja kuulostaa hyvälle, mutta onko se sitä, mitä me todella haluamme - rehellisesti? Onko se sitä, mihin olemme valmiita panostamaan ja mistä todella nautimme? Välillä näkökykymme voi hämärtyä ja silloin saatamme kieltää oman sydämemme totuuden ja mennä sieltä, mistä muutkin - tai mistä yleiseksi kuvitellun normin mukaan pitäisi.

Kauppojen lehtihyllyt suorastaan sylkevät nyt vuoden vaihduttua ohikulkijan niskaan kirsikan luita: "Tutustu näihin pikadieeteihin! Näin pääset eroon ylimääräisistä kiloista! Minäkin onnistuin, joten kyllä sinäkin pystyt", hymyhuulet vakuuttavat. Itse en perusta enää missään asiassa ihmekuurien tai pikaparannusten ja hetken hurman varaan. Oli muutos mikä tahansa, siihen tarvitaan sisäinen palo, aito motivaatio ja malttia. Kymmenen ylimääräistä kiloa ei lähde (eikä pidäkään lähteä) kahdessa kuukaudessa ja ajanpuutteen vuoksi liikunnan hyllyttäneen tuskin kannattaa vannoa alkavansa nyt liikkua seitsemänä päivänä viikossa. Onnea ei myöskään takaa se neljäntoista tunnin työpäivillä ansaittu kahdensadan neliön unelmakoti ja kesämökki. On osattava ja uskallettava olla myös armollinen ja realistinen itselleen ja omille tavoitteilleen jo niitä lupauksia tehdessä. Aina se ei ole helppoa ja into ja halu muuttua tai muuttaa omaa elämää ja arkea voi olla niin suuri, että kirsikan kivet vain sinkoilevat suupielistä (nimimerkillä kokemusta on!).


Omalla kohdallani liikunta on kulkenut elämässäni aikuisiällä mukana varsin kiitettävästi - joitakin poikkeusitiloja lukuunottamatta. Liikkumaan lähteminen ei aina kuitenkaan ole ollut helppoa ja viitisentoista vuotta sitten pääkaupunkiseudulle muutettuani tipahdin monessa mielessä niistä vanhoista, tutuista ja turvallisista arjen rutiineista - ja siinä haipakassa jäi myös liikunta. Väkisin sain omaan olotilaani kyllästyneenä ilmoittauduttua Havukosken lähiökoululla pidettyyn sunnuntaijumppaan ja takarivissä virttyneissä verkkareissani tunsin olevani todella surkea ja yksin. Parin ensimmäisen jumppatunnin jälkeen hautauduinkin epätoivoisena ja luuserin leiman itselleni antaneena karkkipussin kanssa sänkyyn niinä vähinä vapaapäivinä, jotka minulle suotiin opiskelun ja kahden eri työn tekemisen välissä. No, aikaa kului ja jotenkin sain taas kiinni siitä liikunnan aurinkoisemmasta puolesta. Ehkä ratkaiseva tekijä oli se, että liikunta oli jättänyt nuoruusvuosina mieleeni positiivisen muistijäljen ja kehooni hyvänolon leiman, jotka kantoivat sitten aikuisenakin minut liikunnan pariin. Omaa tarinaansa kertoi myös alaselkäni, joka ollessani vasta kaksikymppinen teki minulle selväksi, että omasta kunnosta ja terveydestä on syytä pitää huolta. Olenkin oppinut näiden vuosien aikana sen, että niin kauan kuin en itse ole kokenut jotain muutosta todella tarpeelliseksi, se ei ole ollut mahdollinen. Pelkkä positiivinen ajattelu ei saa aikaan muutosta, jos tosiasiassa vastustamme ja vältämme sitä.

Mutta aina ei täälläkään elämä ole ollut niin terveellistä. Ruoan kanssa voin myöntää olleeni välillä jopa todella hukassa. Vaikka liikunta oli minulle tuttu juttu jo nuoruusajoilta, terveelliseen ruokavalioon olen perehtynyt vasta oikeastaan viimeisen viiden vuoden aikana. Sitä ennen olin kyllä ollut jo vuosia syömisteni kanssa tarkkana, mutta tuijotin vain kaloreita ja proteiinin määrää välttäen hiilareita ja turhaa rasvaa. Niinpä ruokavalioni koostui kiireisessä ja työn täyteisessä arjessa lähinnä hapankorpusta, purkkitonnikalasta, raejuustosta, maitorahkasta, kananmunasta, valmiiksi marinoidusta kananlihasta, pussinuudelista ja satunnaisista mandariineista - sekä todellakin liian paljosta kahvista. Ei järin terveelliseltä ja vihreältä kuulosta, vai mitä? Noina aikoina ei minulle sanonut mitään natriumglutamaatti ja muut lisäaineet.

Jossain kohtaa elämääni tajusin, että ehkä jatkuva sairasteluni saattaisi olla yhteydessä tiukkaan ja yksipuoliseen ruokavaliooni. Treenasin myös noina aikoina parhaimmillaan tai pahimmillaan kuusikin kertaa viikossa: pääosin kävin aamuisin punttisalilla tai juoksemassa ja iltaisin töiden ja opiskeluiden antaessa myötä spinningissä tai bodypumpissa. Jossain vaiheessa panostin myös savateen ja sitä kautta päädyin puolivahingossa aivan uudenlaisen harjoittelutyylin, bootcampin aamutreenien, äärelle. Ja siitä se sitten lähti - kiinnostukseni kokonaisvaltaisempaan hyvinvointiin ja terveyteen. Vähitellen treenaaminen muuttui inhimillisemmäksi ja aloin kiinnittää ravinnossani enemmän huomiota terveellisyyteen kuin kaloreihin. Kaikki tapahtui kuitenkin hyvin maltillisesti. Totaalinen kieltäytyminen ja "terveellisyysuskoon" hurahtaminen olisi todennäköisesti johtanut omalla kohdallani vain kaaokseen. Totuttuja, vuosia tai vuosikymmeniä mukana seuranneita tapoja on turha yrittää heivata kerta rysäyksellä pois ja vannoa pystyvänsä muuttamaan elämänsä suunta vuoden vaihtuessa ilotulitteiden lentäessä taivaalle. Myönteisen ajattelun lisäksi tarvitsemme myös tahdonvoimaa ja sitkeyttä tavoitteiden saavuttamiseen.

Hitaasti olen minäkin siis omaa taivaltani kulkenut - ja ehkä se on ollut vain hyvä. Jälkikäteen voisin kai kysyä, oliko tuo menneiden vuosien elämä kovine treeneineen todellista minua - ehkä siinä elämänvaiheessa ja -tilanteessa se oli, ehkä ei. Aikansa kutakin, sanotaan. Pääosin viime vuodet olenkin mennyt maltilla jo kahden raskauden ja lasten taaperovuosien ansiosta. Nämä kolme viimeistä vuotta ovatkin minulle opettaneet sen, miten suuri (todellakin suuri) merkitys ruoalla, sen laadulla ja määrällä, on terveydelleni ja hyvinvoinnille. Kun omalla kohdalla raskausaikoina ja nyt pienten lasten äitinä en ole aina voinut liikkua vanhojeni, edes kohtuullisten tottumusteni tapaan, olen ymmärtänyt ravinnon merkityksen. On jo puolivoittoa, kun huolehdin terveellisestä syömisestä, joka sallii tarvittaessa ne viikonlopun juustolautaset ja jäätelötuutitkin. Minun ei tarvitse hyvinvointini takia todellakaan harrastaa hikiliikuntaa kuutena päivänä viikossa. Sekin on jo paljon, kun touhuan aktiivisesti lasten kanssa.

Näiden yli kolmen viimeisen vuoden aikana olenkin liikkunut vaihtelevasti, toisinaan pari, kolme kertaa viikossa ja toisinaan taas sitten ehkä kerran kuukaudessa - ne tutut yövalvomiset, sairastelut  ja ajanpuute (!) ovat ottaneet omansa kuntoilupiirakasta. Kohtuudella. Se on se taikasana - kaikessa. Toisaalta, sitä aikaa löytyy myös, jos vain haluaa ja aina on mahdollista soveltaa. Jumpata voi kotona vaikka lasten kanssa ja juoksemaan pääsee myös suhteellisen vähällä panostuksella suoraan kotiovelta. Jo puolentunnin tai tunnin lenkki piristää kummasti mieltä ja säännöllisesti harrastettuna parantaa myös arjessa jaksamista. Oman tasaisesti kasvavan sylikuulan kantelu ja nostelu ovat käyneet hyvin myös käsitreenistä - eräs ystäväni jaksaa edelleen ihmetellä kannanko poikaani todella vieläkin (lähes 13 kg) yhdellä käsivarrella!

Mutta tapahtuu niitä erehdyksiä ja takapakkeja täälläkin. Minulla syksy oli varsin hektinen ja etenkin vuoden parina viimeisenä kuukautena käsi kävi herkkukaapilla turhan usein eikä pimeään iltaan ja sateeseen innostanut lähteä lenkkeilemään - ja niistä parista kilosta viis, mutta se olo! Väsymys, velttous, ärtymys ja orastavat alaselkäkivut muistuttivat taas siitä, miten onnellinen saan olla terveestä ja hyvinvoivasta kehostani. Vähintä, mitä sille ja itselleni saatan antaa, on hoiva ja huolenpito niin hyvän ravinnon kuin liikunnan muodossa. Ehkäpä tämä onkin lupaukseni alkaneelle vuodelle - huolehdin itsestäni, kehosta ja mielestäni, kokonaisvaltaisesti. Huolehdin itsestäni parhaalla mahdollisella tavalla, rakastaen ja hyväksyen. Ja pidän myös mielessä, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus. 

Eilen etsin kaapin perälle hautautuneen blenderimme esille ja tein tyttäreni kanssa varsinaisen sekasotkutehojuoman, joka ei maistunut pienemmille suille, mutta minulle se upposti täydestä. Innostuin kovin tästä tyttäreni ja minun yhteisestä pirtelöntekohetkestä ja ehkäpä saatte kuulla lisää kokeiluistamme vielä!

Näillä eväillä, kohtuudella ja itseään kuunnellen, lähdetään siis täällä alkaneeseen vuoteen. 
Millä mielin sinä lähdet vuoteen 2015? 

Rentouttavaa ja reipasta loppiaista!

Kaikki on mahdollista!

Pst. Jos sinulla on hyviä smoothievinkkejä, otan niitä ilolla vastaan!



torstai 1. tammikuuta 2015

Ihanaa Uutta Vuotta!

Vuosi lähenee loppuaan ja olisi kai jonkinlaisen yhteenvedon, tilinpäätöksen aika. Olen useina vuosina juuri vuodenvaihteessa kirjoittanut päiväkirjaani ja käynyt läpi mennyttä vuotta, kiittäen ja toisinaan myös kaipaamaan jääden. Olen muistellut menneitä hetkiä, elettyä elämää iloineen ja suruineen. 

Ja vaikka sanotaan, että tikulla silmään sitä, joka mennyttä muistelee, niin omalla kohdallani olen kokenut tärkeänä pysähtyä juuri vuodenvaihteessa menneen äärelle ja kohdata uudelleen niin menneitä onnen hetkiä kuin myös elämän tielleni tuomia haasteita. Etenkin niiden vaikeiden tilanteiden ja vastoinkäymisten kohdalla olen huomannut merkitykselliseksi tarkastella menneitä tapahtumia uudelleen. Ja kun olen päiväkirjani äärelle hiljentynyt, olen yleensä huomannut voivani suhtautua useimpiin vuoden aikana kohtaamiini ylitsepääsemättömän raskailta tuntuneisiin tilanteisiin jälkikäteen ymmärtäväisesti ja hyväksyen. Elämä voi ottaa, mutta aina se myös antaa – ja se antaa enemmän kuin usein edes huomaammekaan. Ja vaikka itsekin kirjoitan päiväkirjaani tuntojani läpi vuoden ja jokainen päivä on mahdollisuus punnita omaa elämäänsä, on minulle vuoden vaihtuminen tuntunut usein luonnolliselta tavalta hahmottaa mennyt ja kääntää katse kohti tulevaa.

Tässä hetkessä haluan osoittaa kiitollisuutta menneelle vuodelle ja sen minulle tarjoamille kasvun mahdollisuuksille. Haluan kiittää heitä, joiden kanssa olen saanut tämän vuoden kulkea.

Rakkauden täyteistä Uutta Vuotta sinulle!