Ajan kuplavolkkarilla matkalla ajasta ikuisuuteen

Minä olen kirjoitellut pöytälaatikkorunoja koko pienen ihmisikäni. Runoja on tullut rustattua päiväkirjoihin tosin vain lähinnä silloin, kun elämä on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta ja mieleni on halunnut suorastaan velloa omassa epätoivossaan ja tuskassaan. Useimmat niin teinivuosina kuin nyt vanhemmalla iällä kirjoitetut pöytälaatikkorunoni ovatkin melko synkkiä - arkistoista saa hakemalla hakea niitä herkkiä rakkausrunoja, jotka nostavat vieläkin punan poskille. Toki niitäkin löytyy, vaikka runot ovat olleet läpi elemän minulle enemmän eräänlaista sielun terapiaa, puhdistautumiskeino negatiivisista tunteista ja ajatuksista. 

Kerran (ja toisenkin) intoonnuimme äitini kanssa kirjoittelemaan illanvietteenä runoja ja huomasimme vuorotellen tekstejämme lukiessa, miten runojemme maailmat ja kerronta erosivat toisistaan. Minun sanani olivat jotenkin tummempia ja elämää haastavampia, kun taas äitini riimitteli iloisen positiivisia, kauniita säkeitä. Tämä havainto johti meidät mielenkiintoiseen keskusteluun, jonka innoittamana lähdin sitten haastamaan minulle ominaista kirjoitustyyliä ja tapaani tarttua kynään vain silloin, kun maailma tuntuu murjovan ja kaatavan lokaa niskaan. Miksi sitä ei tosiaan voisi kirjoittaa myös hyvän mielen runoja, sellaisia leikkisiä ja iloisia, sopivan vaaleanpunaisia ja hattaraisia? Kyllä minäkin saatan riimitellä tuttavien syntymäpäiväkortteihin tai joulutervehdyksiin jotain veikeitä tekstejä, mutta siihen se iloisuus lyriikan saralla kohdallani jääkin...

Mutta nuori kissa voi oppia paljon varttuneelta hiireltä ja käydessäni äskettäin läpi vanhoja valokuviani löysinkin jo unohtamani, jonkin aikaa sitten ottamani kuvat laatimistani "lehtirunoista". En tiedä, onko tälle runon laatimistyylille joku oma terminsä, mutta kyse on siis siitä, että leikataan vain aikakauslehdistä sanoja tai lauseita ja kootaan niistä oma runo. Itse kokeilin tällaista runoilutyyliä varmaan ensimmäisen kerran äitini kanssa käydyn keskustelun jälkeen ja huomasin, miten tämä lehtirunous oli oiva keino haastaa omaa kirjoitustyyliä ja kokeilla jotain uutta.

Ensimmäisen lehtirunoni minä tein niin, että leikkasin ensin lehdestä sanoja sen ihmeemmin miettimättä. Tämän jälkeen valitsin lehdestä sivun, jolle aloin kasata runoa sana sanalta tai lause lauseelta. Sommittelin erilaisia vaihtoehtoja, kunnes runo tuntui oikealta. Ja naps, sitten vain ikuistin runon kameralla! Seuraavaan runoon vaihdoin sivupohjan ja aloin sommitella vanhoja ylijääneitä sanoja vielä uudeksi runoksi. Kaksi viimeistä runoa kokosin sopivan pohjakuvan puutteessa vain valkoiselle paperille. Sanoja ei siis ole liimattu paikoilleen, vaan olen pelkästään asetellut ne ja ottanut valokuvan. Mikään ei kuitenkaan estä liimaamasta sanoja ja leikkaamasta sivua talteen. Hmm..näinhän saisi tehtyä vaikkapa kivan huoneentaulunkin..!

Tämä on yllättävän hauskaa puuhaa ja tunti jos toinenkin hurahtaa tässä "näpertelyssä" kuin huomaamatta. Muistan, miten jälkikäteen pieni omatunnon pistos tuntui sydänalassa; Miten nyt aikuinen ihminen tehokasta (koti)työaikaa moiseen joutavuuteen käyttää...No, tuo pistos oli lyhyt ja ohimenevä - ja kotijoukkoni olivat onneksi tottuneet myös näihin minun inspiraatiohetkiin, jolloin ihana flow-tila imaisee minut niin, että pensselit ja kynät heiluvat läpi yön! Itse asiassa nyt nämä runokuvani löydettyäni sormeni alkoivat taas syyhytä lehtirunouden pariin. Ehkä yön pimeydessä käyn roskiskatoksessa etsimässä muutamat vanhat naistenlehdet ja silppuan ne autuaasti kynttilän valossa runojen arvokkaaksi maaperäksi...

Inspiroivaa (runo)iltaa myös sinulle!

Ajan kuplavolkkarilla matkalla ajasta ikuisuuteen.

Silmissä vilisee.
Kuollut mies soittaa kitaraa vanhaa vaalien.
Ikävä hellittää.
Tänne jään.

Täydellinen päivä innolla käyntiin,
lennokkain sanakääntein käärimme hihat.
Naurua ja ärräpäitä.
Vihdoinkin se tapahtuu!
Meistä naisista on mihin tahansa.

Mitä mieltä olet rakkaudesta, 

hulluudesta? 

Valintoja arjen keskellä.  

Kaikki maailman aiheet on taas juteltu. 

Jos on laimeaa, niin olkoon. 

Rakkaus ja vapaus kulkevat käsi kädessä. 

Jokaisena päivänä kanssasi rosoisuus viehättää.

Täydellinen päivä,
selvä suunta tulevaan.
Pensselit heilumaan,
on oltava kunnossa.
Vahvasti jaloillaan.
Vihdoinkin se tapahtuu:
Ota kuva, Nyt!