Läsnäolon harjoittelua "kaksiminuuttisen" äärellä

Mennyt kuukausi on ollut melkoista haipakkaa – niin lapset kuin me aikuisetkin olemme opetelleet uutterasti uutta arkea. Kyynelittä emme ole selvinneet, mutta onneksi mukaan on mahtunut myös naurua ja iloa. Itse olen loppuvuoden hiljaiselon jälkeen päässyt taas kiinni työhön opetusten ja ohjausten pariin ja välillä olenkin tuntenut saavani juosta tukka putkella paikasta toiseen pyörittäen samalla mielessä niin eilisen päivän huolia kuin huomisen haaveita niistä tuiki tavallisista kadoksissa olevista villasukista ja kauppalistoista puhumattakaan. Tavallista arkea siis.

Tälle päivälle minulle oli laadittu jo mielessäni pitkä lista niistä asioista, jotka pitäisi ehtiä hoitamaan. Lasten päivähoitoon viennin ja aamulle sovitun palaverin jälkeen olin ajatellut suunnittelevani paria kurssia, perehtyväni erääseen tähtitieteelliseen artikkeliin, laativani muutaman tekstin ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaikki kuulosti täysin mahdolliselta ja mielekkäältä – ei siis hampaiden kiristelyä tai voivottelua.

Aamupalaveri kuitenkin venähti hieman odotettua pidemmäksi ja aikaisempi suunnitelmani alkoi huolestuttavasti murentua. "Et millään enää ehdi tehdä sitä kaikkea, mitä olet aikonut", mieleni alkoi minulle kuiskia. Sen sijaan, että olisin tapaamisesta lähtiessäni tihentänyt askeleitani ja vetänyt suupielet päättäväisesti viivaksi, päätinkin tehdä tällä kertaa jotain toisin. Tapaaminen oli ollut oikein onnistunut ja antoisa, joten miksi olisin nyt kääntänyt kelkkani suunnan ja suostunut surkuttelemaan jo etukäteen sitä, etten mahdollisesti ehtisi tyhjentää ”To do”- listaani. Päätin siis pitää vain hymystäni kiinni apinamieleni kuiskutteluista huolimatta. Aikaa on, sanoin itselleni ja jatkoin matkaani.

Kotiin päästyäni keitin kahvit ja katsoin materiaalipinoa pöydällä. Sormeni syyhysivät sen kimppuun ja mieleni askarteli jo kovasti ensi viikon tuntisuunnitelman parissa. Ajattelin kuitenkin lukea ensin lehden kahvin lomassa ja tarttua sitten energisempäna ja keskittyneempänä työhön. En päässyt kuitenkaan lehdessä ensimmäistä sivua pidemmälle, kun mieleni lähti liikkeelle. Hinkkasin takapuoltani levottomana penkkiin ja kurottauduin lehden ääreltä välillä tietokoneelle ja mappieni pariin: ”Jos ihan vain nopeasti katson sähköpostin ja jos ihan vaan vähän järjestelen eilisen kurssin papereita…ihan vaan vähän ja tässä samalla, kun tätä lehteä luen ja kahvia juon ja leipää syön ja ja…”. Niinpä niin, ihan nopeasti, kaikkea ja vieläpä yhtä aikaa tällaiset yli-ihmiset pystyvät tekemään keskittyneesti ja tehokkaasti! Minua alkoi suorastaan naurattaa ja päätin ottaa aikalisän. Nyt olisi aika testata se, mitä sivusimme myös aamulla käydyssä tapaamisessa.

Kävelin siis lastenhuoneeseen ja kävin makaamaan lattialle. Nyt oli juuri hyvä aika kokeilla osaisinko olla kokonaista kaksi minuuttia tekemättä mitään ja mielellään myös ajattelematta mitään – ainakaan mitään erityistä.

Pieni epäilys hiipi mieleeni, sillä olinhan toki kokeillut tällaista meditatiivista hengittelyä ennenkin. En tosin kovin sitkeästi, sillä tekeminen ja touhuaminen oli minulle luontainen tapa olla eikä tällaiset pötköttelyt lattialla vain tuntuneet mahtuvan päivääni. Tiskaamisen tai pyykin ripustamisen lomassa tuo läsnäolontaidon harjoittelu vielä meni, mutta että ihan tekemättä ja yhtikäs mitään...No, kaksi minuuttia kuulosti kuitenkin realistiselta ja päätin kokeilla.

Asettauduin siis lattialle makaamaan ja vain olin. Vaikka tunsin oloni rentoutuvan pikku hiljaa, ajatusten kurissa pitäminen vaikutti mahdottomalta tehtävältä. Yritin laskea numeroita takaperin kymmenestä yhteen ja keskittyä hengitykseeni, mutta sain itseni vähän väliä kiinni karkailevista ajatuksista. Palautettuani tietoisuuteni kuitenkin kerta toisensa jälkeen lempeästi takaisin hengitykseeni, huomasin vähitellen pystyväni rentoutumaan yhä enemmän ja enemmän. Mieleni taivas rauhoittui ja ajatukset lipuivat ylläni ikään kuin pilvinä, joita katselin, mutta joihin ei ollut tarvetta tarttua kiinni. Ja mitä pidempään vain olin, sitä paremmalta se alkoi tuntua. Olin asettanut kellon soimaan 10 minuutin päähän – etten vaan nyt missaisi tehokasta työaikaa liikaa! – mutta alkuun päästyäni halusin vielä vähän fiilistellä ja jatkoin toiset kymmenen minuuttia nauttien ympäröivästä hiljaisuudesta. Siinä minä makoilin lattialla ja vieläpä keskellä kirkasta päivää! Nämä ”kaksiminuuttisethan” tuntuvat ihan hyvältä, ajattelin hivuttauduttuani lopulta lattialta ylös.

Tehtyäni päätöksen nousta ja jatkaa päivän askareita yllätyksekseni minusta tuntui, ettei minulla ollutkaan kiire mihinkään. Venyttelin ylöspäästyäni jäseniäni ja silmiini osui lasteni piirustukset seinällä ja pienet varpaat painettuna punaisella maalilla valkealle paperille. Miten en ollutkaan kiinnittänyt noihin kuviin mitään huomiota pitkään aikaan? Käänsin katseeni sitten viereiselle seinälle, jossa oli sulassa sovussa teinien ja taaperoiden valokuvat kehystettynä. Katselin kuvia hitaasti yksi kerrallaan läpi – ja suuri kiitollisuus valtasi minut. Ihania lapsia, ihania nuoria. Siinä nuo kuvatkin olivat seinällä ja joka päivä ne silmiini osuivat, mutta silti en niitä nähnyt. 

Miten paljon meiltä voikaan mennä ohi, jos mielemme työskentelee koko ajan täydellä teholla, vaikka sitten se olisikin intoa täynnä? Ja onko tuo työskentely ylipäänsä edes kovin tehokasta, jos ajatukset eivät pysy kasassa ja keskittyminen on hukassa? Tällainen pienikin pysähtyminen, kutsutaan sitä sitten ajan ottamiseksi itselle, tietoisen läsnäolon harjoittamiseksi, hengitykseen keskittymiseksi tai vain olemiseksi, virkistää kummasti mieltä ja selkiyttää ajattelua. Työni ei ole vähentynyt tai tullut yhtään valmiimmaksi tällä ajalla, jonka vain olin, mutta toisaalta – mieleni on rauhoittunut ja tunnen olevani täynnä energiaa, kiitollisuutta, voimaa ja valoa – ja valmis tarttumaan työhön innolla. Yksi asia kerrallaan.

Taidanpa ottaa nämä ”kaksiminuuttiset” todellakin käyttöön arjessani!

Iloista päivää sinulle!