Tämä taivas, tämä maa, sillä arvoa on pysyvää...

Terveiset lapsuuden joulujeni maisemista! Minulle tarjoutui yllättäen mahdollisuus lähteä nauttimaan joulun jälkeisestä tunnelmasta tänne maaseudun idylliin ja sellaisesta mahdollisuudestahan ei voi kieltäytyä!

Näissä maisemissa minä olen viettänyt monet joulut ja juhannukset, viikonlopuista ja kesälomista puhumattakaan! Nämä maisemat ja ihmiset täällä ovat luoneet minulle turvallisen kasvuympäristön, vaikka elämä on heitellyt ja huitonut märällä hansikkaalla vasten kasvoja ja jättänyt välillä jopa matkastaan. Täällä olen tuntenut olevani turvassa ja rakastettu ja minua on odottanut yhtä ihana ja lämmin vastaanotto niin viisivuotiaana elämästä innostuneena saparopäänä kuin viisitoistakesäisenä itseään etsivänä teininä – kiitos siis erityisesti rakkaalle äidilleni ja isovanhemmilleni.

Itse ajattelen usein kelatessani omaa elämääni taaksepäin, että meillä jokaisella olisi hyvä olla ihminen, jonka puoleen voi kääntyä, kun elämässä kohtaa vaikeuksia tai kun tuntuu siltä, etteivät omat voimat riitä. Jo yksikin tällainen ihminen, jolle sinä olet täydellinen, arvokas ja sisäisesti kaunis myös epätäydellisenä ja keskeneräisenä, on aarre. Toisilla näitä luotettavia aarteita voi olla useitakin ja toisilla valitettavasti se yksikin olkapää, johon turvautua ja tukeutua, saattaa olla kadoksissa.

Toisaalta, joskus vaikeuksien keskellä voi myös tuntua, ettei ole voimia tai halua puhua ja jakaa asioitaan ja avata omaa sydäntään kenellekään – ja omalla kohdallani tällaisessa tilanteessa, esimerkiksi lapsuuteni ja nuoruuteni vaikeina vuosina, olen saanut voimia eniten juuri ollessani keskellä näitä viljapeltoja, mansikkamaita ja järvenrantoja. Välillä sanat ja sanottava ovat olleet hukassa ja silloin turvanani on ollut nämä maisemat. Tämä miljöö, joka ei ole kyseenalaistanut, arvostellut, kysellyt, painanut minua maahan – vaan hyväksynyt minut aina ja täydellisesti. Leikkimökin kätköissä olen voinut keskustella mielikuvitusystäväni kanssa ja hakea ympäröivilleni asioille ja elämän koettelemuksille ymmärrystä, viljapeltojen keskellä olen saanut huutaa ilmoille katkeruuteni ja heinäliiterin suojissa haudata kyynelehtivät kasvoni pehmeään kissanturkkiin - ja katsoa ja kohdata sitten taas maailman hiukan vahvempana.

Ja vaikka nykyään pääsen enää harvoin näihin maisemiin, voin aina kaivaa sydämestäni nuo muistot ja menneiden vuosien levolliset ja voimaannuttavat hetket mieleeni. Voin piirtää mieleni maisemiin leikkimökin laverin ja posliinisen kahviastiaston ja kuusiaidan takana aukeavat ruispellot. Voin tuntea navetan tutun tuoksun, kuulla isovanhempieni ilmoille kaikuvat lehmien kutsuhuudut, traktorin hyrinän pellolla ja tunteen siitä, että elämä kantaa…

Ehkä sinäkin voit istahtaa hetkeksi ja miettiä, mikä antaa sinulle voimavaroja arjen ja elämän haasteiden keskellä. Onko se jokin tietty maisema, paikka, miljöö, joku itselle tärkeä ihminen tai kenties vaikkapa harrastus?

Voimaannuttavia hetkiä arkeesi!