Blogin perustaminen oli kutkutellut mielessäni jo pitkään.
Aika vain ei tuntunut otolliselle, idea haki oikeutustaan ja epävarma mieleni
ahdisteli minua ikävillä kysymyksillään. Apinamieleni, voih. Siihen olinkin
päässyt tutustumaan jo aiemmin ja vaikka luulin sen jo hiljentäneeni, sieltä se
vain pääni päälle rakennetusta risuisesta pesästään huuteli ja heitteli minua
pienillä kivillään. Mitä sinä kirjoittaisit ja miksi, se kyseli pilkallisesti
pyrkien tukahduttamaan jokaisen mieleeni nousevan ajatuksen.Olin jo hautautunut kaulaani myöten apinamieleni heittelemään soraan, kun jokin sai minut lopulta tarttumaan lapioon ja kaivamaan tieni ulos tuosta kivikasasta. Oliko se halu murtaa luovuuden lukkoja ja vaalia omaa leikkimielisyyttäni vai kenties pyrkimys tarkastella kirjoittamisen kautta sisäistä maailmaani ja löytää uusia näkökulmia arkeen? Tai ehkä minut sai liikkeelle vain yksinkertaisesti kipinä kirjoittaa elämästä, eletystä ja tulevasta, näistä hetkistä – joka tapauksessa, tässä nyt olen. Ensimmäisen blogi-postaukseni äärellä innostunut puna poskillani niin kuin nuoruusvuosien ensimmäistä suudelmaa odottaessa, sitä liian märkää ja töksähtävää, karheaa ja samalla niin kutkuttavan ihanaa kuin kissanpennun kielen lipaisu poskella. Ilmassa väreilevät kysymykset: Mitä tämän jälkeen? Jääkö kaikki tähän? Vai voisiko tästä sittenkin tulla vuosisadan rakkaustarina? Se herkkä, ainutlaatuinen ja intiimi, samalla koko maailmalle jaettava, räiskyvä ja arkailematon.
Niin kuin
silloin tarttuessani ensimmäisen ihastukseni käteen kiinni päättäväisesti,
asetan nyt nihkeät sormeni näppäimistölle päästäen mieleni vapaaseen juoksuun.
Juoksen läpi aavojen niittyjen, läpi synkkien metsien, pitkin kapeita polkuja
ja kivisiä katuja sinne, missä apinamieleni kehrää olkapäälläni kuiskien korvaani rakkauden
tunnustuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti