Pohdin tässä viimeviikkoista myrskyvaroitustani ja ylipäänsä
ihmisen mielen mielettömyyttä, niin hyvässä kuin pahassa. On se vain kummallista,
miten ketkukaveri tuo oma mieli saattaa välillä olla. Sen sijaan, että se astelisi
nätisti vierellä, tervehtisi lempeästi, mutta päättäväisesti kanssakulkijoita
ja jatkaisi sitten tyytyväisenä matkaansa, se poukkoilee sinne tänne, räksyttää
jo aikaa sitten ohimenneen perään ja pahimmassa tapauksessa jämähtää siihen,
mihin itse haluaa. Joskus sen voi saada katsomaan eteenpäin ja jatkamaan matkaansa
naksujen, rapsutusten tai kehujen avulla. Toisinaan taas mikään keino ei auta,
vaan mieli on ja pysyy uhkailuistakin huolimatta siinä, missä haluaa – vaikka sitten oman kakkakekonsa
äärellä.
Olisihan se helppoa, jos oman mielensä voisi opettaa
tavoille. Sen voisi laittaa hihnan päähän ja antaa siitä sitten sopivasti tarpeen
vaatiessa liikkumavaraa. Välillä sen voisi laskea kirmaamaan vapaana ja antaa sen haistella uusia hajuja ja laajentaa reviiriään. Sen voisi opettaa nostamaan jalkaansa
sen motkottavan naapurin kohdalla ja näyttämään hampaansa, jos joku sitä
loukkaisi. Ja jos meno yltyisi liian vauhdikkaaksi, sen saisi sitten
tarvittaessa kiinnitettyä lyhtypylvääseen ja siinä se nököttäisi siihen asti, kunnes
se mukaan taas huolittaisiin. Se tervehtisi tulijaansa häntä heiluen ja silmät
onnesta loistaen; ”Hei tyyppi, täällä mä oon oottanu sua koko päivän! Ihanaa,
että tulit!” Ja vaikka maailma murjoisi, mieli ei koskaan syyttäisi, ei
hylkäisi, ei pahalla muistaisi. Se tarjoaisi tassua ja antaisi haudata kyynelehtivät
kasvot sen pehmeään karvaan. Siinä sitten voisimme, mieleni ja minä, lepäillä vieretysten rauhassa samaa luuta järsien ja kerätä voimia taas seuraavalle
matkalle…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti