Kaikki on periaatteessa ihan hyvin. Kukaan ei ole tippunut
ullakolle vieviltä portailta alas, jättänyt sormiaan kiikkustuolin alle,
polttanut itseään puukiukaaseen tai kadonnut metsäretkellä tonttujen maahan. Emme
ole joutuneet myöskään turvautumaan minigrip-apteekkiimme eikä kenellekään ole
tullut maiseman vaihdoksesta kulttuurishokkia. Isovanhemmatkin tuntuvat olevan
vielä leikissä mukana, vaikka desibelit ovat nousseet jo useasti äärilukemiin
ja vaatekertamme shortseja, hellehattuja ja sandaaleita lukuun ottamatta on
levitelty vieraskammarin sohville ja tuoleille varsin ansiokkaasti ottaen
huomioon, että tulimme vasta edellisenä iltana tänne.
Läppärini sen sijaan on edelleen laukussani koskemattomana,
kirjat avaamattomina ja päiväkirjan sivut ilkkuvat tyhjyyttään. Kotona luomani
unelmakuvani on rypistynyt matkatavaroideni sekaan, lenkkitossujen ja
päiväkirjan alle. Pakkaamisen tohinassa hyvälle ja realistiselle tuntunut
ajatus on muuttunut tavoittamattomaksi ja oloni sen myötä rauhattomaksi ja
alakuloiseksi. Luonto ja tämä lapsuuden huolettomien vuosieni maalaismiljöö on
saanut ruumiini ja sieluni huutamaan malttamattomana ravintoaan. Käteni ovat odottaneet
tilaisuutta maalata vesivärein laiturinnokasta aukeava maisema, jalkani
tahtoneet juosta läpi ruispeltojen hameen helmat hulmuten ja kiivetä eloaitan
kulmalla olevalle suurelle kivelle – sille samalle, jolla pikkutyttönä istuin
metsämansikoita heinänkorresta syöden. Olen toivonut voivani asettua nurmelle
omenapuun katveeseen, sulkea silmät ja kuunnella hiljaisuutta, jonka yksinäisen
kärpäsen surina silloin tällöin rikkoo.
Lähtiessäni matkaan ilman kodin perinteisiä arkivelvoitteita
saatoin hyvässä uskossa kuvitella pystyväni heittäytymään hetkeen ja tekemään satunnaisia,
pieniä vaelluksia mieleni puutarhaan. Tästä tulisi erityinen viikko olin
päättänyt jo etukäteen. Vaihtelua arkeen lapsille ja erityisesti äidille. Junan
nytkähtäessä liikkeelle Pasilan asemalta tunsin jo lempeän tuulen
pyyhkivän paljaita auringon lämmittämiä hartioitani, haistoin vastaleikatun
nurmen ja isoäitini ruusut maljakossa. Matkalippuni mielenrauhaan, luovuuden ja
omien ajatusten äärelle oli leimattu.
Mutta kuinkas kävikään. Olin nyt kovaa vauhtia ohjaamassa
uljasta paattiani suoraan karikolle. S.O.S – hätähuudot vain kaikuivat
odotusteni, huonosti nukuttujen öiden ja uhmaikäisen kiukuttelun yllä sateen
piiskatessa viimeisetkin toivon rippeet maanrakoon. Antaisinko tosiaan purteni
pohjan tarttua kiinni kivikkoon vai onnistuisinko sittenkin tarttumaan ruoriin
ja muuttamaan suuntaa? Minulla on kaikki valta, vapaus ja taito tehdä
tarvittavat korjausliikkeet, jos niin vain päätän. Olisi niin helppoa pienten
vastoinkäymisten kohdatessa luovuttaa, sadatella ja todeta, että aina juuri
minulle käy näin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti