Teepussiterapiaa

Minä olen ollut koko ikäni kahvikissa. Välillä olen yrittänyt vähentää kahvin juontia ja korvata jonkun lukuisista kahviannoksistani teekupposella, mutta ennen viime perjantaita en edes voinut ajatella luopuvani yhdestäkään jokapäiväisestä kupillisestani lopullisesti. Nyt kuitenkin koin jotain erityistä, joka sai minut melkeinpä heittämään hyvästit kultakatriinapaketeille ja malttamattomana ja lapsekkaan uteliaana repimään erään tapaamisen yhteydessä kahvitilan pöydälle asetettuja teepusseja paperikääreistään. Tuolloin kuulin ensimmäistä kertaa, että teepussien - ainakin Yogi-merkkisten - narun jatkeeksi on laitettu mukaan mietelauseita. Teen nautiskelijoille tämä on kenties tuttu ja tavallinen juttu, mutta minulle nämä teenjuojia elämän filosofisten ja eksistentiaalisten pohdintojen äärelle innostavat mietelauseet, viestit maailmankaikkeudelta, olivat uusi ja piristävä yllätys.

Sain siis ensimmäisen terapiateepussini käsiini tulloin perjantaina ja teepussini viesti "Let life be with you not against you" oli juuri siihen hetkeen ja olotilaan, mitä osuvin lause. Kun muut heittivät teepussinsa huolettomasti tauon päätteeksi roskakoriin, minä irrotin viestini vaivihkaa varovasti narusta ja talletin sen kalenterini väliin. Vielä kotimatkalla mietin tuota minulle osunutta lausetta ja maistelin sen merkitystä ja sanomaa minulle. Ja innostuinpa tästä teepussiterapiasta niin kovasti, että kotona tarkistin heti teekätköni ja löytyihin sieltä alkuvuodesta vatsan väänteisiin (olisiko vaikka siitä liiasta kahvin juonnista johtuvaa?) hankkimani Yogin Stomach Ease -teepaketti.

En vielä viikonlopulla osannut vaihtaa totuttua aamukahvia teekupposeen, mutta hiplailin kuitenkin jo yhden teepussin reunoja mielenkiinnolla samalla miettien voisiko mietelausetta ottaa, vaikkei teehen sitten koskisikaan. Tietäisikö se huonoa onnea? No, rehtinä tyttönä jätin teepussin aukaisematta ja päätin odottaa viestiäni vielä siihen todelliseen tarpeeseen asti. Huvittavaa, miten minusta kuoriutui taas esiin se lapsenmielinen, hassuista asioista intoontuva ja innostuva tyttönen, jonka mielestä olisi niin ihanaa ottaa tavaksi käynnistää uusi päivä nostaen teepaketista oma päivän ajatelma!

En tiedä, minkä sortin lauseita nuo teepussit pitävät sisällään, mutta uskon, että ajatelma kuin ajetelma on juuri se oikea kyseiseen hetkeen. Me tulkitsemme ja annamme saamillemme viesteille - oli ne sitten vaikkapa teepussista löydettyjä - merkitykset omista lähtökohdistamme, mielialastamme, tunteistamme tai vaikkapa arkisista suurista tai pienistä pohdinnan alla olevista asioista käsin. Ja joskus joku pienikin viesti maailmankaikkeudelta voi olla se merkityksellisin, vaikkapa viimeinen rohkaisu tehdä jokin tärkeä päätös elämässä tai ottaa seuraava askel. Joskus tuollainen viesti tai merkki voi myös enteillä jotain merkityksellistä, jotain jota et vielä itse osaa kuvitella tai uskalla edes toivoa. Itselläni tällainen erityinen ja iso merkki maailmankaikkeudelta on vajaan neljän vuoden takaa. Olin tuolloin kuvattavana eräässä vanhassa kirkossa ja minulla oli kuvausrekvisiittana valkoinen linnunhöyhen. Kesken kuvauksen löysin kirkon lattialta jalkojeni juuresta pienen, valkoisen höyhenen - kuin kopion isommasta kädessäni olevasta höyhenestä. Tällä pienellä höyhenellä oli minulle ja elämälleni suuri merkitys...

Näissä mietteissä jään odottamaan seuraavaa teepussiterapiaani toiveikkain aatoksin...

"Let life be with you not against you."

Olisiko aika päivittää talvitumppuisuus kevätkäsineisyyteen?

Hikiset terveiset täältä ruudun takaa! Sain kuin sainkin houkuteltua itseni tänään sateesta huolimatta lenkille kuntoilutauon jälkeen. Eihän se juoksu herkkua ollut, mutta puupökkelöiltä tuntuvat jalkani kantoivat minut seitsemän kilometrin matkalta nätisti kaikista nurinoista huolimatta kotiin asti. Kiitos siis näille allani heiluville kintuille!

Juoksun lomassa sääukon heittäessä vettä myllyyn mieleni teki luovuttaa useassa kohtaa. Kävinkin mielenkiintoista keskustelua itseni kanssa askeltaessani eteenpäin. Toinen puoleni muistutteli minua niistä herkuista, joiden äärelle olin ilta toisensa jälkeen lasten nukkumaan mentyä istuutunut ja joilla voisin tänäänkin itseni palkita. Tämä puoleni sipisi leppoisasti, että voisin hyvin kääntyä takaisin tai vaihtaa kävelyyn. Eihän tässä nyt jäniksen selässä oltu. Tämä puoleni saikin jalkani hidastamaan ja silmäni vilkuilemaan matkan varrelle osuviin kahviloihin, jotka voisivat toimia tovin vaikkapa sadesuojana. Eihän nyt yksi pulla tai lämmin kaakao lenkkiä kaataisi, minulle vakuuteltiin leppoisasti. Samalla, kun mielikuviini piirreltiin fetajuustopiirakoita ja suklaalevyjä, muistutti toinen puoleni minua jääkaapissa odottavasta raikkaasta smoothiesta ja siitä ihanasta lenkin jälkeisestä tunteesta, kun endorfiinit jylläävät ja kuona-aineet saavat kyytiä. Tämä puoleni läpsäisi jokaisen kahvilan kohdalla minua leikkisästi pepulle antaen lisävauhtia askeliini ja muistutteli siitä vartaloa myötäilevästä kesämekosta, jota pian pääsisin käyttämään.

Tuon viihdyttävän yksin rupatteluni lomassa kiinnitin sitten huomiota reippaasti heiluviin käsiini, joihin olin tällä kertaa vetäissyt kiireellä lähtiessäni eri paria olevat hansikkaat - vasemmassa kädessä oli paksu talvihansikas ja oikeassa kädessä ohut kevätkäsine. Siinä juoksun lomassa tajusin, että nämä käsineethän olivat vähän niin kuin nuo kaksi kanssani keskustelevaa erilaista puoltani. Vasemman käden tuhti talvihanska oli se, joka veti minua lämpimiin, viihtyisiin kahviloihin suklaakakun äärelle ja oikean käden ohkanen kevätkäsine puolestaan se, joka muistutteli minua viherpirtelöstä ja ihanan kepeästä lenkin jälkeisestä olotilasta. Kevätkäsine oli minulle se, joka piiri mielikuviini pirteän punaisen kesämekkoni ja paljaat varpaat rantahietikkoon. Se maalasi mieleeni kuvia kuivista lenkkipoluista ja ratisevasta hiekasta lenkkareiden alla. Talvihanska taas piti yllä kuvaa koleasta ja pimeästä marraskuusta, liukkaista kävelyteistä ja märistä lenkkareista. Se muistutti viimasta, joka oikeutti jäämään sisälle odottamaan kevätauringon lämpöä ja ottamaan vielä yhden konvehdin lohduksi pimeään iltaan.

Tajusinkin käsiäni siinä lenkin lomassa katsellessa, että viimeisten viikkojen aikana olin ollut kuin tämä paksu talvihanska. Fyysisesti oloni oli ollut nuutunut ja raskas ja mieleni pursusi tekosyitä unohtaa puolen tunnin lenkit punttisalista puhumattakaan. Ja eihän siinä talvihanskassakaan mitään vikaa ole, sitäkin tarvitaan - ainakin välillä. Nyt kuitenkin tajusin, että minun oli aika siirtää nämä talvitumppuni syrjään ja etsiä kaapin perältä ne kepeämmät kevätkäsineeni käyttööni. Ne, joissa tunnen oloni mukavammaksi ja jotka kädessä on helpompi nähdä orastava kevään ja kesän tulo ja tuntea kepeys askelissa.

Lenkillä vuoroin vasenta ja vuoroin oikeaa kättäni ruokkiessa päätinkin, että juuri nyt on hyvä päivä vaihtaa talvitumppumainen olotila kevätkäsineisyyteen. Ja sille mahdollisesti olkapäälleni kiipeävälle epäilevälle kuiskijalle voin ilokseni kertoa, että ne vuoden takaiset keväthansikkaat sopivat oikein hyvin myös talvitumppujen alla oleviin käsiini - ehkäpä sinunkin kätesi odottavat jo omia kevätkäsineitään!

Tämän päivän kysymys siis kuuluu olisiko nyt aika päivittää talvitumppuisuus kevätkäsineisyyteen?

Iloista pian alkavaa viikkoa!

Kaikki Suomessa

Kävin jokunen viikko sitten lasten kanssa ostoksilla ja hankintalistan kärjessä tällä kertaa oli uusi harja, jolla saisin oman takkutukkani sekä tyttäreni kikkarapään selvitettyä mahdollisimman vähin kyynelin. Suuntasimme siis erääseen isoon tavarataloon tarjousharjan perässä ja löysimme etsimämme – ihanan pinkin yksilön. Epäilin kuitenkin edelleen voisiko tuollainen kapistus oikeasti toimia niin kuin olen kuullut ja kassalla päätin sitten vielä kysäistä ystävällisesti hymyn kera myyjältä, josko tätä harjaa voisi vaikkapa testata. Naureskelin vielä osoitellessani tyttäreni kiharapilveä ja kerroin tähänastisista toivottomista harjausyrityksistämme. Myyjätär katsoi minua totisena ja totesi hyvin ykskantaan, ettei sitä todellakaan tarvitse testata – sillä Kaikki Suomessa käyttävät Tangle Teezeriä. Vahvistaakseen vielä viestiään hän hymähteli ja katsoi minua silmälasiensa takaa kuin lasta, joka ei kielloista huolimatta tajunnut, ettei sormea todellakaan saa työntää nenään isotädin kahvipöydässä.

Sekunnin sadasosan ajaksi aikuinen minussa oli ottaa vallan ja terävä kieleni osoittaa, että tässä oli nyt käymässä kauppaa kaksi aikuista. Olin juuri päästämässä ilmoille jotain hyvin fiksua ja pedagogista, kuten ”hyppäisikö arvon rouva itse vaikkapa kalliolta alas, jos kaikki muut Suomessa niin tekisivät” tai että ”enpä todellakaan usko naapurin kaljun Antin takaraivoaan tällä muovisella läpyskällä harovan”. No, sekunnin sadasosassakin ehtii onneksi kääntää pienen vivun päässään toiseen asentoon. Terävän lohkaisuni sijaan annoinkin naurun tulla ja totesin vain reippaasti, että kyllähän sitten meidänkin olisi jo korkea aika ostaa tämä superharja, jos kerta koko Suomi sitä käyttää! Vakavanoloisen myyjättären kasvoilla vilahti hymyntapainen ja raha vaihtoi näppärästi omistajaa. Heitin vielä lähtiessämme jotain tilanteeseen sopivaa tyttäreni kikkaroista ja toivottelin myyjälle iloiset päivänjatkot.

Jälkikäteen palasin vielä tähän tilanteeseen ja se herätti minut miettimään niitä lukuisia arkisia kohtaamisia, joissa voimme valita sanamme ja suhtautumisemme. Oli kyse sitten kaupan kassalla tai kotisohvalla käydystä keskustelusta meillä on aina mahdollisuus päättää annammeko vallan sille vakavamieliselle, ongelmakohtiin tarttuvalle järkevälle aikuiselle vai sille leikkisälle, itseensä ja vastoinkäymisiin humoristisesti suhtautuvalle lapsen mielelle. Valintoja – niitä mahtuu jokaiseen hetkeen. Jos itse tiedostaa, että omassa arjessa vipu kääntyy usein sinne ”adult” –asentoon, voisi  olla hyvä kokeilla antaa tilaa myös sille lapsenmieliselle, maailmaan avoimesti suhtautuvalle puolelle itsessään!

Siitä en edelleenkään mene takuuseen käyttävätkö kaikki Suomessa Tangle Teezeriä, mutta sen kuitenkin tiedän, että kaikki Suomessa osaa nauraa. Joskus me aikuiset tarvitsemme vain pientä muistutusta asiasta!

Naurun täyteistä päivää sinulle!

Läsnäolon harjoittelua "kaksiminuuttisen" äärellä

Mennyt kuukausi on ollut melkoista haipakkaa – niin lapset kuin me aikuisetkin olemme opetelleet uutterasti uutta arkea. Kyynelittä emme ole selvinneet, mutta onneksi mukaan on mahtunut myös naurua ja iloa. Itse olen loppuvuoden hiljaiselon jälkeen päässyt taas kiinni työhön opetusten ja ohjausten pariin ja välillä olenkin tuntenut saavani juosta tukka putkella paikasta toiseen pyörittäen samalla mielessä niin eilisen päivän huolia kuin huomisen haaveita niistä tuiki tavallisista kadoksissa olevista villasukista ja kauppalistoista puhumattakaan. Tavallista arkea siis.

Tälle päivälle minulle oli laadittu jo mielessäni pitkä lista niistä asioista, jotka pitäisi ehtiä hoitamaan. Lasten päivähoitoon viennin ja aamulle sovitun palaverin jälkeen olin ajatellut suunnittelevani paria kurssia, perehtyväni erääseen tähtitieteelliseen artikkeliin, laativani muutaman tekstin ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaikki kuulosti täysin mahdolliselta ja mielekkäältä – ei siis hampaiden kiristelyä tai voivottelua.

Aamupalaveri kuitenkin venähti hieman odotettua pidemmäksi ja aikaisempi suunnitelmani alkoi huolestuttavasti murentua. "Et millään enää ehdi tehdä sitä kaikkea, mitä olet aikonut", mieleni alkoi minulle kuiskia. Sen sijaan, että olisin tapaamisesta lähtiessäni tihentänyt askeleitani ja vetänyt suupielet päättäväisesti viivaksi, päätinkin tehdä tällä kertaa jotain toisin. Tapaaminen oli ollut oikein onnistunut ja antoisa, joten miksi olisin nyt kääntänyt kelkkani suunnan ja suostunut surkuttelemaan jo etukäteen sitä, etten mahdollisesti ehtisi tyhjentää ”To do”- listaani. Päätin siis pitää vain hymystäni kiinni apinamieleni kuiskutteluista huolimatta. Aikaa on, sanoin itselleni ja jatkoin matkaani.

Kotiin päästyäni keitin kahvit ja katsoin materiaalipinoa pöydällä. Sormeni syyhysivät sen kimppuun ja mieleni askarteli jo kovasti ensi viikon tuntisuunnitelman parissa. Ajattelin kuitenkin lukea ensin lehden kahvin lomassa ja tarttua sitten energisempäna ja keskittyneempänä työhön. En päässyt kuitenkaan lehdessä ensimmäistä sivua pidemmälle, kun mieleni lähti liikkeelle. Hinkkasin takapuoltani levottomana penkkiin ja kurottauduin lehden ääreltä välillä tietokoneelle ja mappieni pariin: ”Jos ihan vain nopeasti katson sähköpostin ja jos ihan vaan vähän järjestelen eilisen kurssin papereita…ihan vaan vähän ja tässä samalla, kun tätä lehteä luen ja kahvia juon ja leipää syön ja ja…”. Niinpä niin, ihan nopeasti, kaikkea ja vieläpä yhtä aikaa tällaiset yli-ihmiset pystyvät tekemään keskittyneesti ja tehokkaasti! Minua alkoi suorastaan naurattaa ja päätin ottaa aikalisän. Nyt olisi aika testata se, mitä sivusimme myös aamulla käydyssä tapaamisessa.

Kävelin siis lastenhuoneeseen ja kävin makaamaan lattialle. Nyt oli juuri hyvä aika kokeilla osaisinko olla kokonaista kaksi minuuttia tekemättä mitään ja mielellään myös ajattelematta mitään – ainakaan mitään erityistä.

Pieni epäilys hiipi mieleeni, sillä olinhan toki kokeillut tällaista meditatiivista hengittelyä ennenkin. En tosin kovin sitkeästi, sillä tekeminen ja touhuaminen oli minulle luontainen tapa olla eikä tällaiset pötköttelyt lattialla vain tuntuneet mahtuvan päivääni. Tiskaamisen tai pyykin ripustamisen lomassa tuo läsnäolontaidon harjoittelu vielä meni, mutta että ihan tekemättä ja yhtikäs mitään...No, kaksi minuuttia kuulosti kuitenkin realistiselta ja päätin kokeilla.

Asettauduin siis lattialle makaamaan ja vain olin. Vaikka tunsin oloni rentoutuvan pikku hiljaa, ajatusten kurissa pitäminen vaikutti mahdottomalta tehtävältä. Yritin laskea numeroita takaperin kymmenestä yhteen ja keskittyä hengitykseeni, mutta sain itseni vähän väliä kiinni karkailevista ajatuksista. Palautettuani tietoisuuteni kuitenkin kerta toisensa jälkeen lempeästi takaisin hengitykseeni, huomasin vähitellen pystyväni rentoutumaan yhä enemmän ja enemmän. Mieleni taivas rauhoittui ja ajatukset lipuivat ylläni ikään kuin pilvinä, joita katselin, mutta joihin ei ollut tarvetta tarttua kiinni. Ja mitä pidempään vain olin, sitä paremmalta se alkoi tuntua. Olin asettanut kellon soimaan 10 minuutin päähän – etten vaan nyt missaisi tehokasta työaikaa liikaa! – mutta alkuun päästyäni halusin vielä vähän fiilistellä ja jatkoin toiset kymmenen minuuttia nauttien ympäröivästä hiljaisuudesta. Siinä minä makoilin lattialla ja vieläpä keskellä kirkasta päivää! Nämä ”kaksiminuuttisethan” tuntuvat ihan hyvältä, ajattelin hivuttauduttuani lopulta lattialta ylös.

Tehtyäni päätöksen nousta ja jatkaa päivän askareita yllätyksekseni minusta tuntui, ettei minulla ollutkaan kiire mihinkään. Venyttelin ylöspäästyäni jäseniäni ja silmiini osui lasteni piirustukset seinällä ja pienet varpaat painettuna punaisella maalilla valkealle paperille. Miten en ollutkaan kiinnittänyt noihin kuviin mitään huomiota pitkään aikaan? Käänsin katseeni sitten viereiselle seinälle, jossa oli sulassa sovussa teinien ja taaperoiden valokuvat kehystettynä. Katselin kuvia hitaasti yksi kerrallaan läpi – ja suuri kiitollisuus valtasi minut. Ihania lapsia, ihania nuoria. Siinä nuo kuvatkin olivat seinällä ja joka päivä ne silmiini osuivat, mutta silti en niitä nähnyt. 

Miten paljon meiltä voikaan mennä ohi, jos mielemme työskentelee koko ajan täydellä teholla, vaikka sitten se olisikin intoa täynnä? Ja onko tuo työskentely ylipäänsä edes kovin tehokasta, jos ajatukset eivät pysy kasassa ja keskittyminen on hukassa? Tällainen pienikin pysähtyminen, kutsutaan sitä sitten ajan ottamiseksi itselle, tietoisen läsnäolon harjoittamiseksi, hengitykseen keskittymiseksi tai vain olemiseksi, virkistää kummasti mieltä ja selkiyttää ajattelua. Työni ei ole vähentynyt tai tullut yhtään valmiimmaksi tällä ajalla, jonka vain olin, mutta toisaalta – mieleni on rauhoittunut ja tunnen olevani täynnä energiaa, kiitollisuutta, voimaa ja valoa – ja valmis tarttumaan työhön innolla. Yksi asia kerrallaan.

Taidanpa ottaa nämä ”kaksiminuuttiset” todellakin käyttöön arjessani!

Iloista päivää sinulle!