Aatoksia lyhtypylvään juurelta - minä ja mun mieli

Pohdin tässä viimeviikkoista myrskyvaroitustani ja ylipäänsä ihmisen mielen mielettömyyttä, niin hyvässä kuin pahassa. On se vain kummallista, miten ketkukaveri tuo oma mieli saattaa välillä olla. Sen sijaan, että se astelisi nätisti vierellä, tervehtisi lempeästi, mutta päättäväisesti kanssakulkijoita ja jatkaisi sitten tyytyväisenä matkaansa, se poukkoilee sinne tänne, räksyttää jo aikaa sitten ohimenneen perään ja pahimmassa tapauksessa jämähtää siihen, mihin itse haluaa. Joskus sen voi saada katsomaan eteenpäin ja jatkamaan matkaansa naksujen, rapsutusten tai kehujen avulla. Toisinaan taas mikään keino ei auta, vaan mieli on ja pysyy uhkailuistakin huolimatta siinä, missä haluaa – vaikka sitten oman kakkakekonsa äärellä.

Olisihan se helppoa, jos oman mielensä voisi opettaa tavoille. Sen voisi laittaa hihnan päähän ja antaa siitä sitten sopivasti tarpeen vaatiessa liikkumavaraa. Välillä sen voisi laskea kirmaamaan vapaana ja antaa sen haistella uusia hajuja ja laajentaa reviiriään. Sen voisi opettaa nostamaan jalkaansa sen motkottavan naapurin kohdalla ja näyttämään hampaansa, jos joku sitä loukkaisi. Ja jos meno yltyisi liian vauhdikkaaksi, sen saisi sitten tarvittaessa kiinnitettyä lyhtypylvääseen ja siinä se nököttäisi siihen asti, kunnes se mukaan taas huolittaisiin. Se tervehtisi tulijaansa häntä heiluen ja silmät onnesta loistaen; ”Hei tyyppi, täällä mä oon oottanu sua koko päivän! Ihanaa, että tulit!” Ja vaikka maailma murjoisi, mieli ei koskaan syyttäisi, ei hylkäisi, ei pahalla muistaisi. Se tarjoaisi tassua ja antaisi haudata kyynelehtivät kasvot sen pehmeään karvaan. Siinä sitten voisimme, mieleni ja minä, lepäillä vieretysten rauhassa samaa luuta järsien ja kerätä voimia taas seuraavalle matkalle…

Kyynelten valssi

Katselen taivaalla harhailevia pilviä. Jossain kaukana horisontissa taivas repeää. Kyyneleet kohoavat silmiini. Ne tanssivat yksinäisen jäähyväisvalssin poskillani. Ei ole sanoja, eikä niitä tarvita. Tunne sydämessä kertoo kaiken. Sulkiessani silmäni voin nähdä menneen viikon kuin filminauhan pyörivän edessäni; täynnä pieniä yksityiskohtia, hetkiä elämästä, arjesta läheisteni ympäröimänä. Aurinko näyttäytyy minulle hennon verhon takaa. Jäähyväisvalssi vaihtuu salsan rytmeihin.

Myrskyvaroitus

Eletään lomaviikkomme kolmatta päivää. Mieleni on synkkä kuin idästä nouseva pilvimassa. Jos oikein herkistää aistimiaan, saattaa jopa hetkellisesti kuulla pääni sisäisen myrskyvaroituksen merkkiäänen. Piip, piip, piip – se huutaa äänetöntä huutoaan välittäen pienten eleiden, ilmeiden ja äänenpainon kautta tulevasta vaarasta. Vain kaikkein kokeneimmat ja herkimmät, pitkän linjan merenkävijät tuntevat nämä varomerkit ennalta. Äiti. Voi, äiti. Monet myrskyvaroitukset olet sinäkin vastaanottanut ja pelastusliivejä rannalta mukaan tarjonnut. Majakkana olet ulapalla valvonut kannustaen ja uskoa luoden. Ja taas minä, nyt jo aikuinen tyttäresi, myrskystä varoittelen – ja miksi, niin miksi?

Kaikki on periaatteessa ihan hyvin. Kukaan ei ole tippunut ullakolle vieviltä portailta alas, jättänyt sormiaan kiikkustuolin alle, polttanut itseään puukiukaaseen tai kadonnut metsäretkellä tonttujen maahan. Emme ole joutuneet myöskään turvautumaan minigrip-apteekkiimme eikä kenellekään ole tullut maiseman vaihdoksesta kulttuurishokkia. Isovanhemmatkin tuntuvat olevan vielä leikissä mukana, vaikka desibelit ovat nousseet jo useasti äärilukemiin ja vaatekertamme shortseja, hellehattuja ja sandaaleita lukuun ottamatta on levitelty vieraskammarin sohville ja tuoleille varsin ansiokkaasti ottaen huomioon, että tulimme vasta edellisenä iltana tänne.

Läppärini sen sijaan on edelleen laukussani koskemattomana, kirjat avaamattomina ja päiväkirjan sivut ilkkuvat tyhjyyttään. Kotona luomani unelmakuvani on rypistynyt matkatavaroideni sekaan, lenkkitossujen ja päiväkirjan alle. Pakkaamisen tohinassa hyvälle ja realistiselle tuntunut ajatus on muuttunut tavoittamattomaksi ja oloni sen myötä rauhattomaksi ja alakuloiseksi. Luonto ja tämä lapsuuden huolettomien vuosieni maalaismiljöö on saanut ruumiini ja sieluni huutamaan malttamattomana ravintoaan. Käteni ovat odottaneet tilaisuutta maalata vesivärein laiturinnokasta aukeava maisema, jalkani tahtoneet juosta läpi ruispeltojen hameen helmat hulmuten ja kiivetä eloaitan kulmalla olevalle suurelle kivelle – sille samalle, jolla pikkutyttönä istuin metsämansikoita heinänkorresta syöden. Olen toivonut voivani asettua nurmelle omenapuun katveeseen, sulkea silmät ja kuunnella hiljaisuutta, jonka yksinäisen kärpäsen surina silloin tällöin rikkoo.

Lähtiessäni matkaan ilman kodin perinteisiä arkivelvoitteita saatoin hyvässä uskossa kuvitella pystyväni heittäytymään hetkeen ja tekemään satunnaisia, pieniä vaelluksia mieleni puutarhaan. Tästä tulisi erityinen viikko olin päättänyt jo etukäteen. Vaihtelua arkeen lapsille ja erityisesti äidille. Junan nytkähtäessä liikkeelle Pasilan asemalta tunsin jo lempeän tuulen pyyhkivän paljaita auringon lämmittämiä hartioitani, haistoin vastaleikatun nurmen ja isoäitini ruusut maljakossa. Matkalippuni mielenrauhaan, luovuuden ja omien ajatusten äärelle oli leimattu.

Mutta kuinkas kävikään. Olin nyt kovaa vauhtia ohjaamassa uljasta paattiani suoraan karikolle. S.O.S – hätähuudot vain kaikuivat odotusteni, huonosti nukuttujen öiden ja uhmaikäisen kiukuttelun yllä sateen piiskatessa viimeisetkin toivon rippeet maanrakoon. Antaisinko tosiaan purteni pohjan tarttua kiinni kivikkoon vai onnistuisinko sittenkin tarttumaan ruoriin ja muuttamaan suuntaa? Minulla on kaikki valta, vapaus ja taito tehdä tarvittavat korjausliikkeet, jos niin vain päätän. Olisi niin helppoa pienten vastoinkäymisten kohdatessa luovuttaa, sadatella ja todeta, että aina juuri minulle käy näin…

Matkalaukullinen realismia

Olen lähdössä viettämään lasten kanssa viikkoa lapsuuteni maisemiin äitini ja isovanhempieni luokse. Pakkaan laukkuja innokkaasti ja odottavalla mielellä, vaikka ulkopuolisen silmissä hosumiseni ja heilumiseni saattaakin vaikuttaa lähinnä tolkuttomalle stressaamiselle: Missä on lasten uimapuvut, entä shortsit ja hameet? Mitä jos koko viikon sataakin vettä niin kuin sääennuste tänään povasi? Pitäisikö sittenkin mahduttaa laukkuun kumppareiden lisäksi vielä sadevaatteet? Tarvitseeko kesäkuussa todellakin pakata mukaan myös villasukat? Entäs pienimies, hänelle ei ole mitään säänpitävää ulkopukua. Löytyisikö sellainen vielä lähimarketista?

Voi, ihmettä. Miten tästä tulikin näin vaikeaa? Kyllä Suomen kesä on sitten hankala, pohdin pureskellessani kynsinauhojani ja siirrellessäni vaatteita kaapista pois, takaisin kaappiin ja jälleen pois. Mukaan otettavien pino sängyn päällä vuoroin kasvaa ja vuoroin kutistuu. Entä jos sää kuitenkin muuttuisi, kuiskuttelen itsekseni kesämekkoani hiplaillen. Aurinkolasit, aurinkovoide ja hellehatut on otettava mukaan, päätän. Toisaalta, tietääkö se vain huonoa onnea? Muistan äitini povanneen vuosien varrella useasti, että hänen ängetessä käsilaukkuunsa varmuuden vuoksi mukaan sontikan, ei varmasti sada, mutta jättäessä varjonsa kotiin, sade on kuulemma taattu. Päteeköhän sama aurinkolaseihin? En voi ottaa riskiä. Hyvä, laukkuni sopukoista vapautui taas kolo lisää!

Lähtölaskenta lomaan on alkanut

Tässä kohtaa saatan jo hymyillä ja tuntea olevani organisoinnin mestari siirtyessäni päähäni kirjoitetulla listalla seuraavaan kohtaan, joka on lupaavasti lääkkeet. Apteekkejahan ei tunnetusti löydy muualta kuin Helsingistä, joten on kaikin puolin perusteltua pakata laukkuun pari liuskaa särkylääkettä, kurkkutabletteja, putkilo kortisonia ja vitamiineja. Sinne vaan minigrip-pussukoihin kaikki! Ja kosteusvoidetta, sitä ei sovi unohtaa. Lasten atooppiselle iholle sopiva rasva on harmikseni epäkätevässä kilon pumppupullossa, joten päätän olla luova ja korvata sen silmänympärysvoiteellani. Putkilo on ainakin pieni ja menee tarvittaessa vaikka lasten kumisaappaiden sisään - ja ovathan naamarasvani sentään luonnonkosmetiikkaa, joten pienten herkkä iho tuskin huomaa edes eroa. Tasapuolisuuden vuoksi voin jättää omistani pois meikinpuhdistusaineen ja shampoot, sillä eihän maalla tarvitse kaunistautua. Helliköön luontoäiti hipiääni ihan vain tuulen henkäyksin ja järviveden kimmeltävin pisaroin, päätän sujauttaessani kuitenkin meikkipussukkani matkalaukun uumeniin.

Tästä tulee ihana viikko, ajattelen ja maalailen satumaisia kuvia mielessäni. Unelmakuviani ei pysty tuhrimaan edes lasteni kiukuttelu, housun lahkeessa roikkuminen ja ”äiti, mulla on räkää, pyyhi se” –huudot. Hyvä tästä tulee, vannotan itselleni ja pyydän käskevällä äänellä nappuloita olemaan kiltisti tai muuten koko mummolan matka perutaan. Hetken hiljaisuuden suoman optimistisuuden varjolla sullon vielä viimeisenä laukkuuni läppärin, päiväkirjani ja pari ammatillista kirjaa. Jos lapset rauhoittuisivat nukkumaan ajoissa ja aika antaisi myöten, voisin hyvinkin innostua kirjoittelemaan ja lukemaan. Pisteenä iin päälle lisään kassin päällimmäiseksi vielä lenkkivarusteet. Ensi viikko, täältä me tullaan!

"Loppujen lopuksi pitää vain tukkia turpansa, istua alas ja alkaa kirjoittaa." - Natalie Goldberg

Blogin perustaminen oli kutkutellut mielessäni jo pitkään. Aika vain ei tuntunut otolliselle, idea haki oikeutustaan ja epävarma mieleni ahdisteli minua ikävillä kysymyksillään. Apinamieleni, voih. Siihen olinkin päässyt tutustumaan jo aiemmin ja vaikka luulin sen jo hiljentäneeni, sieltä se vain pääni päälle rakennetusta risuisesta pesästään huuteli ja heitteli minua pienillä kivillään. Mitä sinä kirjoittaisit ja miksi, se kyseli pilkallisesti pyrkien tukahduttamaan jokaisen mieleeni nousevan ajatuksen.

Olin jo hautautunut kaulaani myöten apinamieleni heittelemään soraan, kun jokin sai minut lopulta tarttumaan lapioon ja kaivamaan tieni ulos tuosta kivikasasta. Oliko se halu murtaa luovuuden lukkoja ja vaalia omaa leikkimielisyyttäni vai kenties pyrkimys tarkastella kirjoittamisen kautta sisäistä maailmaani ja löytää uusia näkökulmia arkeen? Tai ehkä minut sai liikkeelle vain yksinkertaisesti kipinä kirjoittaa elämästä, eletystä ja tulevasta, näistä hetkistä – joka tapauksessa, tässä nyt olen. Ensimmäisen blogi-postaukseni äärellä innostunut puna poskillani niin kuin nuoruusvuosien ensimmäistä suudelmaa odottaessa, sitä liian märkää ja töksähtävää, karheaa ja samalla niin kutkuttavan ihanaa kuin kissanpennun kielen lipaisu poskella. Ilmassa väreilevät kysymykset: Mitä tämän jälkeen? Jääkö kaikki tähän? Vai voisiko tästä sittenkin tulla vuosisadan rakkaustarina? Se herkkä, ainutlaatuinen ja intiimi, samalla koko maailmalle jaettava, räiskyvä ja arkailematon. 

Niin kuin silloin tarttuessani ensimmäisen ihastukseni käteen kiinni päättäväisesti, asetan nyt nihkeät sormeni näppäimistölle päästäen mieleni vapaaseen juoksuun. Juoksen läpi aavojen niittyjen, läpi synkkien metsien, pitkin kapeita polkuja ja kivisiä katuja sinne, missä apinamieleni kehrää olkapäälläni kuiskien korvaani rakkauden tunnustuksia.