Mitkä ovat sinun pinkit tossusi - ylpeytesi, ilosi ja innostuksesi lähde?

Kävimme eilen lasten kanssa kevätvaateostoksilla ja vanhempi tyttäreni sai uudet pinkit lenkkarit ja vaaleansiniset juhlakengät. Nuo kengät aseteltiin kotona nättiin riviin eteiseen ja niitä käytiin katselemassa ja kokeilemassa monta kertaa illan aikana. Aamulla päiväkotiin mennessämme tyttären askel oli kepeä, kun hän hyppeli ja juoksi uudet kengät jalassaan. Perille päästyämme hän esitteli vielä iloisena kenkänsä kaikille ja oli suunnattoman ylpeä ja onnellinen uusista tossuistaan.

Tämä tyttäreni ilo, ylpeys ja onni saivat minut miettimään taas meidän aikuisten ja lasten eroja - sitä, miksi me aikuiset usein emme voi lasten tavoin olla rohkeasti ylpeitä ja iloisia saavuttamistamme asioista, arjen ja elämän pienistä ja suurista jutuista. Helposti vähättelemme itseämme ja tekemisiämme, ohitamme saamamme kehut olankohautuksella. Emme usein edes viitsi ottaa esille kahvipöytäkeskusteluissa jotain meille merkityksellistä asiaa, oli se sitten jokin onnistuminen työssä tai arjessa, uusi vaate tai tuleva kesälomamatka, kun voisihan se haiskahtaa itsekehuskelulle ja saada aikaan kateutta läsnäolevissa.

Mutta lapset, lapset elävät tässä hetkessä ja uskaltavat näyttää ilon ja innostuksen tunteensa. He eivät ole vielä kahlittuja meidän aikuisten luomiin käyttäytymisnormeihin eikä ympäristö ole vielä onnistunut nujertamaan heidän suunnatonta innostustaan ja pystyvyyden tunteitaan ja rohkeutta näyttää myös niitä muille. No, tietysti he näyttävät myös pettymyksensä, surunsa ja kiukkunsa paljon meitä aikuisia herkemmin. Pienen kiukkukohtauksen jälkeen lapsi kuitenkin jatkaa siitä, mihin sitä ennen jäi, yhtä pystyvänä, innokkaana ja ylpeänä itsestään.

Elämä rakentuu hetkistä, niistä ihanista ja vähemmän ihanista. Jos tuntuu pahalta, pitääkö meidän aikuistenkaan hampaat irvessä mennä vain eteenpäin ja esittää, että kaikki on hyvin? Kun sallimme itsellemme ne heikot ja hauraat hetket, annamme samalla tilaa myös ilon, onnistumisen ja ylpeyden hetkille. Mietinkin välillä, että onko meidät aikuiset opetettu kulkemaan kultaista keskitietä, johon ei mahdu nuo aidot, innostuneet hehkutukset omista saavutuksista eikä toisaalta myöskään ne rehelliset kertomukset siitä, kun jokin meni pieleen, kun en ollutkaan niin hyvä, pystyvä ja aikaansaava? Ovatko nämä sivupolkuja, jotka on parasta pitää piilossa? Ovatko ne tarkoin varjeltuja polkuja, jonne vain silloin tällöin yksin on lupa poiketa? Polkuja, joilta on syytä palata kultaiselle keskitielle ennen aamun kajoa hymyilemään ujosti ja nyökkäilemään vastaantulijoille: "tässähän tämä menee, ei liian hyvin kuitenkaan, sillä tavalla keskivertohyvin vain."

Entäpä, jos pistäisimmekin rohkeasti nuo omat pinkit tossumme jalkaamme ja olisimme ylpeitä ja iloisia niistä ja itsestämme, kun siltä tuntuu. Esittelisimme taitojamme ja onnistumisiamme lapsen innolla ja uskaltaisimme myös heittää ne mörrimöykkymme pöydälle ja sanoa ääneen, että nyt meni metsään - mutta entä sitten?

Elämä on hetkiä. Elämä on tässä ja nyt.