Olisiko aika päivittää talvitumppuisuus kevätkäsineisyyteen?

Hikiset terveiset täältä ruudun takaa! Sain kuin sainkin houkuteltua itseni tänään sateesta huolimatta lenkille kuntoilutauon jälkeen. Eihän se juoksu herkkua ollut, mutta puupökkelöiltä tuntuvat jalkani kantoivat minut seitsemän kilometrin matkalta nätisti kaikista nurinoista huolimatta kotiin asti. Kiitos siis näille allani heiluville kintuille!

Juoksun lomassa sääukon heittäessä vettä myllyyn mieleni teki luovuttaa useassa kohtaa. Kävinkin mielenkiintoista keskustelua itseni kanssa askeltaessani eteenpäin. Toinen puoleni muistutteli minua niistä herkuista, joiden äärelle olin ilta toisensa jälkeen lasten nukkumaan mentyä istuutunut ja joilla voisin tänäänkin itseni palkita. Tämä puoleni sipisi leppoisasti, että voisin hyvin kääntyä takaisin tai vaihtaa kävelyyn. Eihän tässä nyt jäniksen selässä oltu. Tämä puoleni saikin jalkani hidastamaan ja silmäni vilkuilemaan matkan varrelle osuviin kahviloihin, jotka voisivat toimia tovin vaikkapa sadesuojana. Eihän nyt yksi pulla tai lämmin kaakao lenkkiä kaataisi, minulle vakuuteltiin leppoisasti. Samalla, kun mielikuviini piirreltiin fetajuustopiirakoita ja suklaalevyjä, muistutti toinen puoleni minua jääkaapissa odottavasta raikkaasta smoothiesta ja siitä ihanasta lenkin jälkeisestä tunteesta, kun endorfiinit jylläävät ja kuona-aineet saavat kyytiä. Tämä puoleni läpsäisi jokaisen kahvilan kohdalla minua leikkisästi pepulle antaen lisävauhtia askeliini ja muistutteli siitä vartaloa myötäilevästä kesämekosta, jota pian pääsisin käyttämään.

Tuon viihdyttävän yksin rupatteluni lomassa kiinnitin sitten huomiota reippaasti heiluviin käsiini, joihin olin tällä kertaa vetäissyt kiireellä lähtiessäni eri paria olevat hansikkaat - vasemmassa kädessä oli paksu talvihansikas ja oikeassa kädessä ohut kevätkäsine. Siinä juoksun lomassa tajusin, että nämä käsineethän olivat vähän niin kuin nuo kaksi kanssani keskustelevaa erilaista puoltani. Vasemman käden tuhti talvihanska oli se, joka veti minua lämpimiin, viihtyisiin kahviloihin suklaakakun äärelle ja oikean käden ohkanen kevätkäsine puolestaan se, joka muistutteli minua viherpirtelöstä ja ihanan kepeästä lenkin jälkeisestä olotilasta. Kevätkäsine oli minulle se, joka piiri mielikuviini pirteän punaisen kesämekkoni ja paljaat varpaat rantahietikkoon. Se maalasi mieleeni kuvia kuivista lenkkipoluista ja ratisevasta hiekasta lenkkareiden alla. Talvihanska taas piti yllä kuvaa koleasta ja pimeästä marraskuusta, liukkaista kävelyteistä ja märistä lenkkareista. Se muistutti viimasta, joka oikeutti jäämään sisälle odottamaan kevätauringon lämpöä ja ottamaan vielä yhden konvehdin lohduksi pimeään iltaan.

Tajusinkin käsiäni siinä lenkin lomassa katsellessa, että viimeisten viikkojen aikana olin ollut kuin tämä paksu talvihanska. Fyysisesti oloni oli ollut nuutunut ja raskas ja mieleni pursusi tekosyitä unohtaa puolen tunnin lenkit punttisalista puhumattakaan. Ja eihän siinä talvihanskassakaan mitään vikaa ole, sitäkin tarvitaan - ainakin välillä. Nyt kuitenkin tajusin, että minun oli aika siirtää nämä talvitumppuni syrjään ja etsiä kaapin perältä ne kepeämmät kevätkäsineeni käyttööni. Ne, joissa tunnen oloni mukavammaksi ja jotka kädessä on helpompi nähdä orastava kevään ja kesän tulo ja tuntea kepeys askelissa.

Lenkillä vuoroin vasenta ja vuoroin oikeaa kättäni ruokkiessa päätinkin, että juuri nyt on hyvä päivä vaihtaa talvitumppumainen olotila kevätkäsineisyyteen. Ja sille mahdollisesti olkapäälleni kiipeävälle epäilevälle kuiskijalle voin ilokseni kertoa, että ne vuoden takaiset keväthansikkaat sopivat oikein hyvin myös talvitumppujen alla oleviin käsiini - ehkäpä sinunkin kätesi odottavat jo omia kevätkäsineitään!

Tämän päivän kysymys siis kuuluu olisiko nyt aika päivittää talvitumppuisuus kevätkäsineisyyteen?

Iloista pian alkavaa viikkoa!