Inspiraation takana

Aloitin päivän kymmenen kilometrin juoksulenkillä. Edellisestä lenkistä on jo varmaan useita viikkoja, joten sikäli tämä on hieno saavutus. Lenkkipolulta kotiuduttuani päätin myös samalla hiellä tarttua imuriin, vaikka huushollin lämpötila ja kaaos tuntuivat kohtuuttoman suurelta urakalta selättää. No, vauhtiin päästyäni täytin vielä pyykkikoneen ja jatkoin lasten päiväunien aikaan huseeraamista pölyrätti kädessä. Kun sitten oli saatu se pahin sotku selvitettyä, käteni vielä hinkuivat avata jo useita kuukausia (!) sitten ostettu uusi lattiamoppi paketistaan ja sitten vain lattioita kuuraamaan! Tosin moppia sai maistaa vain se osa lattioista, joka ei ollut matoilla vuorattu, sillä se olisi jo vaatinut melkoista uskallusta lähteä 20 asteessa ulos mattoja pölistelemään.

Kun olin päässyt työssäni vauhtiin, aloin sitten miettiä, miksi välillä on niin vaikea tarttua edes mitä pienimpiin askareisiin. Sitä siirtää ja siirtää, voivottelee ja tekee olemattomista asioista kohtuuttoman suuria sen sijaan, että ottaisi imurin käteen ja imuroisi, vaikka sitten edes ne pahimmat roskat sieltä ruokapöydän alta tai eteisen matolta. Tämä sama saamattomuus tai asioiden vaikeaksi tekeminen ja mielessä murehtiminen koskee myös muitakin toimia kuin kotitöitä. Omalla kohdallani saatan toisinaan siirtää, väännellä ja käännellä jotain juttua tai päätöksen tekemistä tolkuttoman kauan. Esimerkiksi vaikka jonkin sähköpostiviestin lähettäminen tai tulevan kurssisuunnitelman loppuunsaattaminen voi virua tehtävälistalla ja kuormittaa mieltäni aivan turhaan päiviä tai tilanteen niin salliessa jopa viikkoja ja kuukausia. On totta, että välillä voi olla hyvä odottaa inspiraatiota tai sitä tunnetta, intuitiota, että nyt teen tämän, nyt on oikea aika juuri tälle. Aina ei kuitenkaan ole mahdollista vain leijailla pilvissä ja odottaa motivaation iskevän ja vievän ihanaan flow-tilaan. Usein se onkin vain arjen sanelema pakko, joka saa sitten lopulta ryhtymään työhön.

Seuraavan kerran pähkäillessäni ja voivotellessani jonkun tehtävän tekemättömyyttä voisin luvata kysyväni itseltäni seuraavan kysymyksen ja vastaavani siihen rehellisesti: Voinko minä tehdä tälle mieltäni painavalle tehtävälle tai asialle jotain? Jos vastaus on ”kyllä”, niin teen sen ja mahdollisimman pian – mieluiten HETI. Jos sen sijaan vastaus on yksinkertaisesti ”en”, annan asian olla enkä rasita sillä itseäni sen enempää. En uhraa sille yhtään ajatusta, en anna sen saada minua tuntemaan itseäni saamattomaksi, laiskaksi tai muuten huonoksi, enkä anna sen muuttaa mieltäni kireäksi. En marmata siitä ääneen ja rasita sillä näin myös muiden mieltä. Nyt oman inspiraation ja motivaation ollessa huipussa tämä on tietysti helppo luvata. Tiedän. Auta armias, jos joku tätä samaa minulle toitottaisi silloin, kun energiaa ei ole edes kahvin keittämiseen, ajatus junnaa paikallaan ja inspiraatio on vain joukko epäjärjestyksessä olevia kirjaimia päässäni. Mutta sanottakoon vielä, että vaikka tänä aamuna lenkille lähtö kysyi sisua ja muutaman marmattavan ”mua ei todellakaan huvita, en jaksa..” –lausahduksen päästin minäkin ilmoille, saan tämän hetkistä inspistäni ja kodin puhtautta kiittää nimenomaan tuosta juoksulenkistä. Tuo vajaan tunnin fyysinen irtiotto sai myös mieleni irrottamaan otteensa keksityistä esteistä ja paikallaan polkevista ajatuksista. Ja antoipa se yllätyksekseni vielä energiaa tehdä ne asiat, joilla olin mieltäni rasittanut jo liian kauan..