Menneisyys puhuu – ja minä kuuntelen

Tiedättekö sen tunteen, kun luulee käsitelleensä jonkun menneisyyden asian tai tapahtuman ja kerta toisensa jälkeen sitä sitten kuitenkin huomaa olevansa sen kanssa vastakkain. Turhautuminen ja epätoivo valtaavat mielen – ei taas, tätä! Vähän niin kuin kutsumaton vieras kolkuttelee ovelle ja vaatii päästä sisään. Siinä sinä seisot ovenraossa ja pohdit kuumeisesti uskaltaako tuota tuttua ja silti niin tuntematonta, pelottavaa, päästää sisään – kun aikaisemmin siitä ei ole seurannut kuin pahaa mieltä. Miksi ihmeessä se on taas tuossa? Emmekö me tehneet jo tilejä selväksi aikaisemmin? Eikö kaiken pitänyt olla jo sovittu – mennyt on mennyttä ja nyt on uuden aika. Mitä sinä vielä minusta haluat? Miljoona kysymystä poukkoilee päässäsi sinun tuijottaessa epäilevänä ja pelokkaana ovenraosta vaativana katselevaa silmäparia. Onko minulla vaihtoehtoa, kysyt lopulta itseltäsi. Niin, onko?

Minulla on historiani, niin kuin meillä kaikilla. Historia, menneisyys, jossa on paljon hyvää ja ikävä kyllä, myös pahaa. Vieraani kädet eivät ole puhtaat, kasvoilla on arpia ja nilkkaan on sidottu ruosteinen kettinki. Tumma viitta peittää kumaraan taipunutta, luisevaa kehoa. Kukapa tällaista kummajaista haluaisi sisään kutsua? Juuri, kun kaiken piti olla puhdasta, seesteistä, vieraskammari siivottuna, uudet lakanat odottamassa niitä kutsuttuja, rakastettuja vieraita, sinä – kummajaiseni – seisot taas siinä vaativana ja odottavana, innokkaana piehtaroimaan mankeloiduissa lakanoissani. Palat halusta jättää jälkesi ja kadota taas sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut unohtaen minut pelkäämään ja odottamaan seuraavaa vierailuasi.

Huokaan syvään ja yritän rauhoittaa kaoottisen mieleni käsieni puristuessa tiukasti oven kahvan ympärille. Kun nyt siinä seisot, miksi en katsoisi sinua vähän tarkemmin, ajattelen lopulta. Silmäni syynäävät päästä varpaisiin ovenraossa odottavaa kummajaista ja toivovat merkkiä muutoksesta. Ehkä arvet ovat pienentyneet tai nilkassa ei ole enää kettinkiä. Ehkä kädet sormikkaiden alla ovatkin puhtaat. Ehkä kauhtuneen viitan alle on puettu puhdas vaatekerta. Mieleni maalailee kuvaa toiveikkaana. Niin ehkä, tai sitten ei. Mitä pidempään vierastani katselen, sitä rauhallisemmaksi oloni kuitenkin vähitellen muuttuu. Kasvot arpien värittämänä, ruosteinen kettinki nilkassaan tämä menneisyyteni kummajainen näyttää ehkä jopa säälittävältä. Päättäväisestä, pelottavasta ja aggressiivisesta olemuksesta on vain jäljet kehossa – ja katse, katse on tyyni ja rauhallinen, siinä on jotain, josta en ota selvää. Huulet liikkuvat hitaasti piirtäen ilmaan kirjaimia, muodostaen sanoja: ”Nyt. On. Aika." Käännän katseeni pois. En odottanut tätä. Sanat jäävät leijailemaan ilmaan. Sydämeni hakkaa kiivaammin ja yritän nielaista kurkkuuni nousseen palan. 

Pelko minussa haluaa sulkea oven, lukita sen ja kadottaa avaimen - lopullisesti. Samainen pelko huutaa kummajaistani perääntymään, katoamaan elämästäni. Mutta tuo katse, nuo silmät lamaannuttavat minut. Pienen hetken näen itseni heijastuksena noissa väsyneissä, rauhallisissa silmissä: "Mitä sinä pelkäät?", ne kysyvät. Niin, mitä minä pelkään. Ehkä pelkään, että jos annan kummajaiseni nyt astua sisään ja teen hänelle majapaikan, katan illallispöydän ja istun kuuntelemaan, mitä hänellä on sydämellään, vieraani kiertääkin minut pikkusormensa ympärille, sumentaa mieleni ja olen taas siinä samassa, vanhassa, upottavassa suossa. Siinä, johon olen jumittunut, jäänyt kiinni liian monta kertaa. Ehkä pelkään, että suonsilmä imaisee minut ja tuo imu onkin vahvempi kuin aikaisemmin…Voinko luottaa siihen, että kummajaisellani olisikin tällä kertaa jotain hyvää kerrottavaa minulle? Ehkä hän haluaa tehdä sovinnon. Ehkä hän odottaa anteeksiantoa, sitä, että hyväksyisin hänet kaikkine virheineen ja arpineen. Mutta olenko minä valmis siihen? Kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni. Onko minulla vaihtoehtoa, kysyn lopulta itseltäni. Onko nyt aika?