Olen nukkunut viime aikoina todella huonosti. Tämä nyt ei sinänsä ole uutinen eikä mikään perheessä, jossa on pari taaperoikäistä lasta. Unet ovat katkonaisia ja univelkaa kertyy, kun yössä itketään milloin kummitusten, milloin puhkeavien hampaiden takia. Tuttua höttöä siis. Paitsi, ettei kuitenkaan. Viime aikoina en nimittäin ole voinut laittaa lyhyeksi jääneitä uniani lasten tai työn piikkiin, sillä yksinkertaisesti en vain ole saanut unta. Olen nukahtanut kiitettävästi pääni tyynyyn painettuani, mutta olen herännyt keskellä yötä parhaimpaan uniaikaan - ja tekemään mitä - murehtimaan ja huolehtimaan.
Joitakin öitä takaperin pyörin taas sängyssäni ja kuuntelin sisäisen höpöttäjäni yöllistä puhetta. Aluksi suhtauduin tähän höpinään varauksetta ja hyväksyen. Ajatuksia tulee, ajatuksia menee. Tunteisiin ei tarvitse jäädä vellomaan. Ne voi huomioida ja antaa niiden liikkua vapaasti, tulla ja mennä... Mutta vaikka kuinka yritin keskittää mieleni hengitykseeni, suhtautua höpöttäjääni ymmärtäväisesti ja rakastavasti, ei unelle ollut sijapaikkaa sängyssäni, jonka huolet ja murheet olivat vallanneet. "Älä ajattele sikaa, älä ajattele sitä sikaa...", pieni ääni päässäni käski toisen kuiskiessa korvaani lohduttavasti "Voit toki ajatella sikaa, jos sinusta siltä tuntuu ja kun ajattelet sikaa, voit ehkä kenties sen jälkeen huomata ajattelevasi pian jotain muuta, vaikkapa lammasta". Voih, tunsin olevani ajatusteni ristitulessa ja mieleni karsinat täyttyivät vähitellen röhkivistä possuista ja niiden vieressä määkivistä lampaista. Lopulta mieleni käydessä yhä levottomammaksi minun oli annettava periksi. Nousin sängystä ja kaivoin esille muistikirjani. Päätin kokeilla toimisiko tässä tilanteessa vanha "kikka kolmonen" eli kirjoita mielessäsi pyörivät huolet ja murheet paperille ja päätä, että käsittelet ne kunnolla vasta seuravana päivänä, kun mieli on virkeämpi.
Käperryin siis aamyön hämärässä sohvan nurkkaan ja annoin itselleni luvan kirjoittaa kaikki mieltäni painavat asiat paperille. Otsakkeeksi tälle kirjoitelmalleni annoin "Minä pelkään". Kahta kertaa minun ei tarvinnut itseäni kannustaa työhön, kun kynäni alkoi suihkia nopeasti ja tehokkaasti muistikirjan tyhjiä sivuja täyteen päässäni pyöriviä ajatuksia - ja mitä enemmän annoin mielelleni luvan suoltaa ulos ajatusvirtaa, sitä enemmän sitä vain tuli ja tuli. Taisin olla jo neljännen sivun kohdalla, kun aloin epäillä toimiiko tämä "kikka" nyt ollenkaan niin kuin pitäisi. Kirjoittamaan ryhtyessäni en edes ollut tietoinen kaikista niistä peloista, huolista ja murheista, joita nyt kynäni oli paperille raapustanut. Huh, ahdistus ei ainakaan lievittynyt lukiessani kirjoitustani läpi. Kun viimeisimpinä lauseina olin kirjoittanut kirjaani, että pelkään hukkuvani näihin pelkoihini ja pelkojen kirjoittaminen vain pahentaa asiaa, päätin sulkea muistikirjani kannet ennen kuin mieleni ehtisi tarrautua naapurinkin murheisiin ja surkutella vielä lisää koko maailmankaikkeuden onnetonta tilaa.
Olin hieman pettynyt ja surullinen tajutessani, miten paljon murheita ja pelkoja mieleni kantoikaan. Ja näihin aatoksiin kirjani kannet suljettuani kuitenkin nukahdin eli epäilyksistäni huolimatta kikka oli kai tepsinyt tai sitten uni vain vei voiton. Joka tapauksessa vedettyäni peiton korviini mieleni karsinoista ei kuulunut enää kuin rauhallista ja hiljaista tuhinaa - ehkäpä tämä yöjuoksu laitumien vapaudessa oli väsyttänyt myös nämä pienet kaverini, jotka nyt kellivät pahnoissaan sorkat kattoa kohti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti