Kuvat minussa

Kerroin edellisessä postauksessani mieleni karsinoissa käydyistä kahakoista, peloista, jotka ottavat vallan. Yli kolme huonosti nukuttua vuotta ovat opettaneet huomaamaan sen, miten väsynyt mieli kääntyy herkästi itseään vastaan. Ne pienimmätkin vastoinkäymiset ja arjen haasteet lähtevät paisumaan. Ne mutkistuvat, laajenevat ja värittävät lopulta kaiken omalla harmaudellaan. Väsymys hämärtää näkökyvyn, saa sanat sotimaan ja korvat poimimaan kaikesta kuulemastaan ne ikävimmät asiat. Sanotaan, että on hyvä nukkua yön yli, antaa pölyn laskeutua, ottaa etäisyyttä  - ja parhaassa tapauksessa huomata sitten, että ne asiat, jotka toisessa hetkessä olivat saaneet mahdottomat mittasuhteet, ovatkin itse asiassa aikalisän ansiosta muuttuneet melko olemattomiksi. Kyllä, me itse sanoitamme lopulta mielemme ja ajatuksemme, teemme valinnan siitä, miten suhtaudumme noihin karsinoiden yöllisiin kahakoihin.

Mutta kaikkea ei voi vetää myöskään villaisella. Jos mielen täyttää kerta toisensa jälkeen esimerkiksi jokin sama ajatus, uskomus tai pelko, se ei ainakaan katoa selkää kääntämällä. Se ei välttämättä myöskään katoa yrittämällä muuttaa väkisin omaa suhtautumistaan asiaan tai sanoittamalla sitä uudelleen. Itse oivalsin, että tällä kertaa pelkoni, jotka mieleni suolsi yön tunteina muistikirjaani, halusivat tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja hyväksytyiksi. Ja vaikka olin kuvitellut, että pelkkä ajatusten kirjoittaminen riittäisi, tajusin joitakin päiviä myöhemmin olevani samassa suossa taas uudelleen ja miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että en ollut lupauksistani huolimatta kohdannut pelkojani uudelleen kirkkaassa päivän valossa. Kirjaamani pelot olivatkin huomaamattani jääneet alitajuntaani ja lähteneet kasvamaan siellä entisestään. Tiedostamattomalla tasolla ne alkoivat toteuttaa ikään kuin itse itseään. Vaikka siis karsinoissa nukuttiinkin kirjoitusurakkani jälkeinen yö autuaasti, jotain oli jäänyt vielä ystävieni kärsän päähän kaivelemaan - ja siihen oli syytä tarttua.

Sen sijaan, että olisin lähtenyt ratkomaan mielessäni pyöriviä huolia, murheita ja pelkoja perinteisellä pyöreänpöydän kysymys ja vastaus -tekniikalla, annoin mieleni käydä keskustelunsa tällä kertaa toisella tapaa - kuvien kautta. Kävellessäni sateisessa säässä rattaita työnnellen huomasin yhtäkkiä, että maisema ympärilläni puhui minussa. Se antoi peloilleni rajat, muodon, sävyn. Se puhui ja puhutteli minua pieninä yksityiskohtina, symboleina, edessäni avautuvina kuvina, hetkinä, jotka tallensin mieleni maisemaan. Ja siinä kävelyni lomassa huomasin pitkästä aikaa näkeväni, kuulevani ja tuntevani - ehkä kirkkaammin kuin pitkään aikaan.

Joskus ajattelen, että näkemämme asiat ovat varjoja tulevasta. Rakennamme sen, mitä suunnittelemme. 

– Phoebe Cary