
Pläts! Noin, kupla on puhki! Ehkä pari pisaraa tuosta
kauniista, rikkoutuneesta kuplasta lensi ruudun sillekin puolelle. Tiedoksenne, että tämä oli siis
vain isänpäivän unelmakuva, joka meidän perheessämme on puhjennut jo pari valvottua tuntia – tai ehkä
jo vuotta sitten. Sen lisäksi, että aamujemme rauha ja autuus on toistaiseksi vain haave, ei perheemme toinen puolisko liiemmin tällaisten juhlapäivien päälle perusta – ja toisaalta ymmärrän häntä hyvin. Miksi
isää tai äitiä pitäisi juhlia jonain tiettynä päivänä vuodesta, siis yhtenä
ainokaisena päivänä niistä kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä? Eikö
meidän olisi syytä muistaa toisiamme vanhempina ja puolisoina (ja tietysti myös omia vanhempiamme) hieman useammin
ihan tavallisen arjen keskellä?
Nykyään kalenterimme täyttyvät erilaisista juhlapäivistä. On
ystävänpäivää, kurpitsajuhlaksi muuttunutta pyhäinpäivää, äitienpäivää, isänpäivää
ja ties mitä päivää. Päiviä, jolloin kauppiaat käärivät hihansa ja täyttävät
hyllynsä erilaisilla koristeilla, herkuilla ja lahjuksilla houkutellen meitä kuuliaisia kuluttajia astumaan
välittävän ja rakastavan puolison, vanhemman, sukulaisen tai ystävän luotuun rooliin.
Näyttääksesi olevasi oikea ystävä sinun tulee muistaa lähettää
ystävänpäiväkortti suklaasydämin koristeltuna tai edes se tekstiviesti
helmikuun neljäntenätoista. Ollaksesi puolestaan lapsistasi välittävä
vanhempi sinun velvollisuuksiisi kuuluu hankkia naamiaisasut, taikoa pöytään limaiset herkut ja kaivertaa
lapsille kurpitsalyhdyt lokakuun viimeisenä. Ehkä, ehkä ei. Eihän ystävien ja
lähimmäisten muistamisessa ja juhlimisessa mitään pahaa ole, päinvastoin –
koskaan ei varmasti voi osoittaa lähimmäisilleen liiaksi sitä, miten välittää, rakastaa
ja on yhteisistä hetkistä kiitollinen.
Minusta jokainen on vapaa juhlimaan kalenteriin
merkittyjä juhlapäiviä kuka milläkin tavalla ja keksimään vaikka tusinan lisää
juhlan aiheita arkea piristämään, etenkin jos tai kun sen tekee sydämestään ja
ilolla. Ja käsi sydämellä itsekin tunnustan, että minulle esimerkiksi nämä omassa
lapsuudessani merkitykselliseksi muodostuneet äitien ja isien kunniaksi
järjestettävät juhlapäivät ovat edelleenkin tärkeitä. Olen sitten
markkinavoimien uhri tai höperö romantikko, olen kuitenkin vakaasti päättänyt mieheni
(tosin melko vähäisistä) vastusteluista huolimatta tätä äitienpäivä- ja
isänpäiväperinnettä jatkaa ja jakaa myös sen omille lapsilleni. Ja vaikka isänpäivän tarkoitus olisi se, että lapset muistavat isäänsä, olen minä puolisona yhtä kiitollinen ja halukas osoittamaan rakkauttani lasteni isää ja kumppaniani kohtaani ja lapsenomaisella innokkuudella suunnittelen pieniä tapoja muistaa puolisoani.
Niinpä siis, vaikka mieheni ei isänpäivänä minulta tai lapsilta muistamista odottaisikaan, olemme lasten kanssa käärineet hihat ja askarrelleet
kortit niin isälle kuin suvun muille isähahmoille. Kauppiaiden
pettymykseksi en ole aukaissut kukkaron nyörejä ja ostanut pehmonallea
koristamaan yöpöytäämme tai hankkinut uutta ja hauskaa kravattia ja samaa
sarjaa olevia sukkia, vaan olen mennyt sieltä, mistä aita on ehkä matala, mutta ainakin minun periaatteitteni mukainen. Olen kaivanut kaapista yhden valkoisen tyynyliinan, etsinyt kangasvärit ja painellut isälle
muistoksi tyynyliinaan lasten kanssa pieniä sormia ja varpaita. Aamukahvit olen toki
myös keittänyt ja kaupan pakastealtaan paistovalmiit croissantit uuniin lykännyt
(rakkaudella sekin, sillä meistä kaikista ei vain ole leipureiksi) ja asettanut aamiaispöytään kananmunavoileivän viereen pienen kuoren, jonka viesti mahdollistaa sankarille rentouttavan hieronnan.
Näin meillä – ja
hyvä juuri näin, sillä kaikki tämä on tehty rakkaudella, sillä samalla
rakkaudella, jota haluan osoittaa myös kaikkina muina yhteisinä päivinämme. Viettäköön siis jokainen juuri omannäköisen isänpäivän tänään tai vaikkapa huomenna tai olkoon
viettämättä sitä ollenkaan. Tärkeintä on kuitenkin se aito välittäminen, jonka osoittamiseen ei tarvita nimettyä päivää, kalliita lahjoja eikä hempeitä ruusukortteja.
Halauksia teidän sunnuntaihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti