Minä olen tässä. Missä sinä olet?

Kun nyt pitkän tauon jälkeen taas olen päässyt kirjoittamisen makuun, mieleni teki aloittaa jutusteluni selittelemällä mennyttä. Mieleni teki purkaa auki näitä menneitä kuukausia, viikkoja ja päiviä, jolloin olen ollut liian kiireinen, stressaantunut tai vain väsynyt kirjoittamaan. Istuutuessani nyt koneeni äärelle olin siis valmistautunut selittelemään ja kaivelemaan mennyttä aikaa, kunnes tajusin, ettei se muuttaisi mitään. Hymähdin. Tyytyväisenä omasta oivalluksestani päätin antaa menneiden olla ja katsoa sen sijaan eteenpäin.

Loistavaa, kerrassaan lupaavaa, myhäilin itsekseni ja ajattelin aloittaa kirjoitukseni lupaamalla itselleni – ja teille lukijoilleni – kirjoittavani tästä eteenpäin blogiani vaikkapa edes kerran viikossa. Voisin ottaa tavaksi kirjoittaa vaikkapa joka lauantai, ajattelin. Se kuulosti varsin helposti toteutettavalta ajatukselta. Maistelin lauantai sanaa suussani. Tuleva lauantai, ensi viikon lauantai, tämän kuun viimeinen lauantai. Mitä enemmän mutustelin noita lauantai-päiviä ja maalailin kuvia tulevista päivistä ja viikoista, sitä epäilevämmäksi mieleni kuitenkin kävi. Itse asiassa tämän viikon lauantai on kyllä vähän huono päivä kirjoittaa, sillä olen silloin opiskelemassa. Ai niin, tosiaan. Tuleva lauantai ei siis sovi. No, entäs sitten sunnuntai… Sunnuntaina on isänpäivä, joten tuskin ehdin tai haluan silloin istahtaa koneelle kaiken muun touhun keskellä. Ensi viikonlopulla meillä on vuorostaan sovittuna muuta puuhaa lasten kanssa ja…Voih, mieleni oli ehtinyt tässä vaiheessa käydä läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat kuvitelmat tulevista lauantai, sunnuntai, maanantai, tiistai ja niin edelleen päivistä. Ja mieleni olisi voinut jatkaa loputtomiin tätä tulevien päivien ohjelmien miettimistä, voivottelua ja surkuttelua, stressaamista ja toisaalta odottamista, ellei joku olisi heittänyt minua kävyllä päähän ja huutanut: Herää pahvi. Missä sinä olet ja mitä sinä teet?

Niinpä, niin. Olin taas ajanut itseni ansaan. Jäin rysän päältä kiinni. Mitä minä taas tosiaan teinkään? Olin tehnyt tietoisen valinnan olla katsomatta taaksepäin ja hyvässä uskossa päätin ottaa härkää sarvista ja katsoa hyvillä mielin eteenpäin – ja sillä samalla hetkellä, kun annoin mielelleni luvan suunnata katseen tuleviin päiviin, viikkoihin, tulevaisuuteen – ajauduin koko ajan kauemmas ja kauemmas tästä hetkestä. Voih, eihän tämä ollut tarkoitus! Tarkoitukseni oli ollut istua koneen äärelle pitkästä aikaa mieli täynnä ideoita ja intoa ja kirjoittaa. Nauttia siitä, että nyt minulla oli aikaa ja tilaisuus pysähtyä juuri tähän hetkeen ja niihin ajatuksiin, joita mieleni suolsi ulos. Tarkoitukseni ei ollut harmitella sitä, etten ollut viime viikkojen aikana kirjoittanut tai suunnitella sitä, miten tulevaisuudessa toimisin toisin – vain ja ainoastaan kirjoittaa nyt, tästä hetkestä käsin. Mutta nyt harmikseni huomasin, ettei jäljellä ollut enää mitään siitä inspiraatiosta, jonka turvin tähän penkilleni istahdin. Tämäkin hetki oli valumassa läpi sormieni, huomaamattani.

Hymähdin taas, tällä kertaa en itsetietoisen ylpeänä vaan pikemminkin nöyrän hyväksyvänä. Hyvä, minua muistutettiin taas siitä, että tärkeintä, arvokkainta ja hienointa oli se, että olin nyt tässä. Miksi hukkaisin tämän ajan voivottelemalla mennyttä tai kuvittelemalla ja suunnittelemalla liiaksi tulevaa? Päätin ottaa aikalisän. Hengitin muutaman kerran hitaasti syvään sisään ja ulos, annoin katseeni kiertää ympäröivässä tilassa ja pysähtyä parvekkeen hämärässä loistavien tuikkujen äärelle. Katselin tuulessa lepattavien liekkien liikehdintää ja kuuntelin illan hiljaisuutta. Miten hyvältä tuntuikaan istua tässä juuri nyt. Laskin sormeni tietokoneen näppäimistölle ja tein valinnan – olen nyt juuri tässä.

Toivottavasti sinäkin olet juuri siinä, missä nyt olet. Myös ajatuksissasi. Et ole eilisen päivän erimielisyyksissä, loukkauksissa tai väärinymmärryksissä, et huomisen peloissa, odotuksissa tai toiveissa. Ehkä voit tarkistaa, missä mielesi vaeltaa ja palauttaa sen juuri siihen, missä sinä olet juuri nyt. Sillä harmittavan usein meiltä lipuu ohi juuri se hetki, se arvokkain ja olemassa olevin hetki, kun annamme mielellemme vallan kulkea omia polkujaan. Usein me elämme menneessä tai sitten tulevassa ja loppujen lopuksi – meillä on vain tämä hetki.

Minä olen tässä. Missä sinä olet?