Myönnän. En ole ajatellut tätä blogia viime aikoina kovinkaan usein. Satunnaisina hetkinä se on tullut mieleeni ja saman tien pieni peikko nimeltä harmitus on hypännyt pääni päälle ja tehnyt selväksi, miten kelvoton, laiska ja aikaansaamaton olen ollut. Tuo peikko on heristellyt sormeaan ja yrittänyt kaataa vauhtiin päästyään saavi tolkulla kuraa niskaani ja mitä minä olen tehnyt – sen sijaan, että olisin vanhaan tapaani lähtenyt taisteluun tätä syyttelevää peikkoani vastaan tai alistunut sen ankaran sormen alle, olen heti ensimmäisen pisaran poltellessa niskaani vain pysähtynyt paikoilleni. Olen antanut hengitykseni tasaantua ja kuran valua niskastani hartioilleni ja siitä pitkin poveani maahan asti. Olen antanut pisaroiden poltella, nipistää, kutittaa ja kaihertaa, tuntua koko komeudessaan matkallaan maahan.
Ja kun harmituksen ämpärit ovat tyhjentyneet, olen ottanut
askeleen sivuun ja katsonut maahan muodostunutta lammikkoa tyynen rauhallisesti.
Olen katsellut harmituksen jälkeensä jättämän lammikon ääriviivoja, muotoa ja
väriä ja havainnoinut sen minussa aikaansaamia tuntemuksia. Ja mitä pidempään olen tuota jalkojeni juureen
piirtynyttä lammikkoa vain tarkkaillut arvioimatta ja arvostelematta sitä, sen
pienemmäksi ja harmittomammaksi se on muuttunut – ja jos se ei ole kadonnut
kokonaan, olen ainakin voinut astua sen yli ja jatkaa taas matkaani.
Niskaani pitkin on viime aikoina valunut ämpäreittäin maahan erilaisten ja erikokoisten harmitusten heittelemää kuravelliä ja vaikka välillä mieleni on tahtonut jäädä uimaan noihin harmituksen mutaisiin lammikoihin, olen oppinut, että suuristakin lammikoista voi pienellä etäisyyden ottamisella tulla pieniä puroja, jotka voin ohjata tarvittaessa kulkemaan kauas peikkojen maahan. Ja vaikka välillä pisarat ovat poltelleet ja lammikot tuntuneet valtamerimäisiltä, en minä ole hukkunut lammikoihini tai huuhtoutunut pisaroiden mukana maan mutiin. Jos olen tietoisesti tehnyt valinnan jäädä kellumaan lammikkoni aalloille, olen pitänyt myös mielessäni, että minulla on aina mahdollisuus astua sivuun.
Ja mikä parasta, nyt olen tässä omasta vapaasta tahdostani ja halustani kirjoittaa. En peikkoni sormen heristelyn aiheuttamasta pakosta, velvollisuudesta, takaraivossa kolkuttavasta huonosta omatunnosta tai syyllisyyttäni helpottaakseni.
Niskaani pitkin on viime aikoina valunut ämpäreittäin maahan erilaisten ja erikokoisten harmitusten heittelemää kuravelliä ja vaikka välillä mieleni on tahtonut jäädä uimaan noihin harmituksen mutaisiin lammikoihin, olen oppinut, että suuristakin lammikoista voi pienellä etäisyyden ottamisella tulla pieniä puroja, jotka voin ohjata tarvittaessa kulkemaan kauas peikkojen maahan. Ja vaikka välillä pisarat ovat poltelleet ja lammikot tuntuneet valtamerimäisiltä, en minä ole hukkunut lammikoihini tai huuhtoutunut pisaroiden mukana maan mutiin. Jos olen tietoisesti tehnyt valinnan jäädä kellumaan lammikkoni aalloille, olen pitänyt myös mielessäni, että minulla on aina mahdollisuus astua sivuun.
Ja mikä parasta, nyt olen tässä omasta vapaasta tahdostani ja halustani kirjoittaa. En peikkoni sormen heristelyn aiheuttamasta pakosta, velvollisuudesta, takaraivossa kolkuttavasta huonosta omatunnosta tai syyllisyyttäni helpottaakseni.
Ihanan harmitonta loppuviikkoa sinulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti