Mikä on elämäsi puuttuva pala?

Minä olen keräilijä. Kerään uusia palasia elämäni palapeliin. Rakastan värikkäitä ja kauniita palasia. Toisinaan taas himoitsen tummia ja jännittäviä palasia. Pidän pyöreistä ja kulmikkaista palasista, hankalista ja haastavista, joskus myös niistä helpoista ja huomaamattomista palasista. Minulla onkin jo melkoinen kokoelma erilaisia palasia. Osa on kulkenut mukanani lapsuudesta asti ja osa on uudempia tulokkaita. Joistakin palasista olen todella ylpeä ja iloinen, joitakin taas jopa vihaan ja on kai jokunen pala, joka joutaisi luovuttaa jo kierrätykseen. Viime aikoina olenkin tehnyt inventaariota käyden läpi tämän hetkistä kokoelmaani. Olen levitellyt elämän palapelini palaset pitkin lattiaa pyrkien rakentamaan niistä toimivaa kokonaisuutta. Olen siristellyt epätoivoisena silmiäni hahmottaen eteeni piirtyvää kuvaa. Olen ottanut vuoroin askeleen kauemmas palaten taas uudelleen nenän mitan päähän palasistani, kokeillut kulmikasta palaa pyöreän paikalle, sovittanut kahta kaunista yhteen, yrittänyt asetella haastavaa helpon rinnalle, mutta valmista ei ole tullut.






Uskon, että meistä jokaisella elämän pelin palaset ovat välillä sekaisin ja jopa hukassa. Kun yksi pala löytyy, ehtii toinen jo kadota ja taas rakentamisen saa aloittaa alusta. Välillä tuntuukin, että on helpompi ryhtyä keräilijäksi kuin rakentajaksi. On niin helppo haalia vain lisää ja lisää uusia palasia ja heittää ne vanhojen joukkoon suunnaten taas kohti seuraavaa aarretta. Tyydyttää näin elämän nälkäänsä istumatta kertaakaan lattialle noiden kaikkien olemassa olevien palasten äärelle. Ja pienen epäilyksen, sen kysymyksen ”miksi?”, hiipiessä mieleen puolustautua mitä erilaisimmin selityksin: ”Kokoelmani vaatii juuri tämän ja tuon palasen. Ilman niitä se ei ole mitään. Ilman niitä minä en ole mitään. Ja kun leikkikavereillakin on…”

Mutta miksi me todella haalimme noita palasia? Luulemmeko, että mitä enemmän meillä on, sitä onnellisempia olemme? Kuvittelemmeko, että juuri näiden uusien palasten avulla meistä tulee menestyksekkäämpiä, rakastettavampia, parempia ihmisiä? Uskommeko, että olemassa olevat palaset eivät riitä? Tarvitsemmeko todellakin lisää ja lisää tullaksemme kokonaisemmiksi, valmiimmiksi elämään? Välillä tuntuu, että sokeudumme tällä pelikentällä, säntäilemme sinne tänne etsien seuraavaa palasta, sitä kaiken pelastavaa, korjaavaa, täydelliseksi tekevää.

Montako palasta tarvitaan kokonaiseen elämään? Milloin kokoelmamme on riittävä ja mielemme rauhaisa? Tuskin kai koskaan.

Kun taas seuraavan kerran olen aikeissa lähteä etsimään uusia palasia elämän palapeliini, lupaan itselleni ensin pysähtyä jo olemassa olevan kokoelmani äärelle. Lupaan katsella rauhassa niitä palasia, jotka minulla on – ehkä sikin sokin lattialla, muutama palanen tyrkättynä piiloon sohvan alle, joku kaunein nostettuna ihasteltavaksi kaapin päälle. Olivatpa palaseni millaisia ja missä tahansa, katselen niitä avoimin mielin – sitä, joka on saanut jo roskistuomion ja sitä, josta puuttuu kulma, mutta josta en luopuisi mistään hinnasta. Ja ollessani siinä kokoelmani äärellä kysyn itseltäni, mikä oikeastaan on elämäni puuttuva pala. Voisivatko kaikki palaset sittenkin olla jo tässä?

Kun vain malttaa istua alas ja alkaa rakentaa, kokonaisuus alkaa kyllä hahmottua…

Rakentelemisiin!