Mitkä ovat sinun pinkit tossusi - ylpeytesi, ilosi ja innostuksesi lähde?

Kävimme eilen lasten kanssa kevätvaateostoksilla ja vanhempi tyttäreni sai uudet pinkit lenkkarit ja vaaleansiniset juhlakengät. Nuo kengät aseteltiin kotona nättiin riviin eteiseen ja niitä käytiin katselemassa ja kokeilemassa monta kertaa illan aikana. Aamulla päiväkotiin mennessämme tyttären askel oli kepeä, kun hän hyppeli ja juoksi uudet kengät jalassaan. Perille päästyämme hän esitteli vielä iloisena kenkänsä kaikille ja oli suunnattoman ylpeä ja onnellinen uusista tossuistaan.

Tämä tyttäreni ilo, ylpeys ja onni saivat minut miettimään taas meidän aikuisten ja lasten eroja - sitä, miksi me aikuiset usein emme voi lasten tavoin olla rohkeasti ylpeitä ja iloisia saavuttamistamme asioista, arjen ja elämän pienistä ja suurista jutuista. Helposti vähättelemme itseämme ja tekemisiämme, ohitamme saamamme kehut olankohautuksella. Emme usein edes viitsi ottaa esille kahvipöytäkeskusteluissa jotain meille merkityksellistä asiaa, oli se sitten jokin onnistuminen työssä tai arjessa, uusi vaate tai tuleva kesälomamatka, kun voisihan se haiskahtaa itsekehuskelulle ja saada aikaan kateutta läsnäolevissa.

Mutta lapset, lapset elävät tässä hetkessä ja uskaltavat näyttää ilon ja innostuksen tunteensa. He eivät ole vielä kahlittuja meidän aikuisten luomiin käyttäytymisnormeihin eikä ympäristö ole vielä onnistunut nujertamaan heidän suunnatonta innostustaan ja pystyvyyden tunteitaan ja rohkeutta näyttää myös niitä muille. No, tietysti he näyttävät myös pettymyksensä, surunsa ja kiukkunsa paljon meitä aikuisia herkemmin. Pienen kiukkukohtauksen jälkeen lapsi kuitenkin jatkaa siitä, mihin sitä ennen jäi, yhtä pystyvänä, innokkaana ja ylpeänä itsestään.

Elämä rakentuu hetkistä, niistä ihanista ja vähemmän ihanista. Jos tuntuu pahalta, pitääkö meidän aikuistenkaan hampaat irvessä mennä vain eteenpäin ja esittää, että kaikki on hyvin? Kun sallimme itsellemme ne heikot ja hauraat hetket, annamme samalla tilaa myös ilon, onnistumisen ja ylpeyden hetkille. Mietinkin välillä, että onko meidät aikuiset opetettu kulkemaan kultaista keskitietä, johon ei mahdu nuo aidot, innostuneet hehkutukset omista saavutuksista eikä toisaalta myöskään ne rehelliset kertomukset siitä, kun jokin meni pieleen, kun en ollutkaan niin hyvä, pystyvä ja aikaansaava? Ovatko nämä sivupolkuja, jotka on parasta pitää piilossa? Ovatko ne tarkoin varjeltuja polkuja, jonne vain silloin tällöin yksin on lupa poiketa? Polkuja, joilta on syytä palata kultaiselle keskitielle ennen aamun kajoa hymyilemään ujosti ja nyökkäilemään vastaantulijoille: "tässähän tämä menee, ei liian hyvin kuitenkaan, sillä tavalla keskivertohyvin vain."

Entäpä, jos pistäisimmekin rohkeasti nuo omat pinkit tossumme jalkaamme ja olisimme ylpeitä ja iloisia niistä ja itsestämme, kun siltä tuntuu. Esittelisimme taitojamme ja onnistumisiamme lapsen innolla ja uskaltaisimme myös heittää ne mörrimöykkymme pöydälle ja sanoa ääneen, että nyt meni metsään - mutta entä sitten?

Elämä on hetkiä. Elämä on tässä ja nyt.

Minusta ei koskaan tule niin aikuista...

Minusta ei koskaan tule niin aikuista, etten voisi roikkua kiipeilytelineessä muksujen joukossa pää alaspäin, ottaa kiikussa sellaisia vauhteja, että se tuntuu vatsanpohjassa asti ja leipoa hiekkalaatikon reunoja täyteen kakkuja ja koristella niitä pikkukivin ja kukkasin. 

Minusta ei koskaan tule niin aikuista, etten voisi leikkiä villihevosta leikkipuistossa ja kadehtia pihan 8-vuotiaita, jotka osaavat tehdä kärrynpyöriä ja päättää, että tänä kesänä minäkin opettelen seisomaan käsilläni. 

Minusta ei koskaan tule niin aikuista, etten voisi spontaanisti peppua heiluttaen laulaa "porsaita äidin oomme kaikki" kauppakeskuksen vilinässä ja keskustella vieraille ihmisille bussissa. 

Minusta ei koskaan tule niin aikuista, etten voisi itkeä pahaa mieltäni suurin kyynelin muiden nähden tai tomerasti polkea jalkaa, kun siltä tuntuu. Minusta ei koskaan myöskään tule niin aikuista, etten voisi irvistellä itselleni ja nauraa vatsaani kipeäksi asti ilman mitään järkevää syytä. 

Eikä minusta tule koskaan niin aikuista, että lakkaisin ihmettelemästä ja kyselemästä tyhmiä: Tulisiks sää leikkii mun kaa?


Leikkisää lauantai-iltaa sinulle!

Isoisän elämäntaitokoulu - Takaisin luontoon

Ihana kevät ja aurinko! Tätä on odotettu! Luonnon herätessä kevääseen itsekin tuntee kuin olevansa uuden alun edessä.
Me saimme nauttia viime kertaisella metsäretkellä satakielen suloisesta laulusta ja bongasimmepa itse visertäjän oksiston suojista lasten kanssa. Eväät nautittiin koivikossa ja samalla pidettiin pieni keskustelu siitä, sopiiko roskia heittää luontoon. Oletko sinä huomannut, miten ihanalta kevätilma tuoksuu?

Isoisän elämäntaitokoulun harjoitus 2

Nauti päivittäin annos raitista ilmaa. Kävele metsässä havainnoiden ympäristöäsi. Kuuntele luonnon ääniä, haistele ilmaa. Katsele ympäristöäsi kuin näkisit kaiken ensimmäistä kertaa. Ihmettele, ihastele ja innostu. 

Aurinkoista viikkoa sinulle!

Isoisän elämäntaitokoulun meditaatioharjoitus, osa 1 - ruokkikset

Onko sinulla niin kova kiire, ettet ehdi pitää huolta itsestäsi? Sehän on vähän sama asia, kuin jos sinulla olisi niin kova kiire ajaa, ettet ehtisi pysähtyä tankkaamaan. Riippumatta siitä haluatko tankata vai et, sinun on väistämättä jossain kohtaa pakko pysähtyä tankkaamaan. Myös meidän kehomme ja sielumme tarvitsevat bensaa jaksaakseen. Ja oikeastaan mitä kiireempi sinulla on, sitä todennäköisemmin juuri sinun tarvitsee pysähtyä huoltoasemalle - sillä sitä nopeammin olet bensatankkisi tyhjiin ajanut. Yksinkertaista - jo isoisäni ymmärsi tämän.

Puhuimme eräällä pitämälläni kurssilla rentoutusharjoituksen päätteeksi meditoinnista ja tietoisen läsnäolon harjoittamisesta. Tämä herätti kurssilaisissa vilkasta kannanottoa puolesta, mutta etenkin myös vastaan. "Sehän on vain nykyajan trendi, kaikkien pitäisi meditoida ja harrastaa sitä mindfulnessia", joku kommentoi. Mindfulness on käsitteenä kieltämättä räjähtänyt käsiin - on mindfulnessia työyhteisöille, vanhemmille, lapsille, opettajille kouluun, stressaantuneille, masentuneille, kiireisille - meille jokaiselle. On ymmärrettävää, että tämä käsite voi herättää toisissa hämmennystä, jopa ärsytystä, eihän se taivu edes kunnolla suomalaiseen suuhun! Kohta varmaan kaupat tarjoavat jo hengitysharjoituksia kassakuitin kääntöpuolella ja julkiset käymälät tietoisuustaitoharjoitteita vessapaperirullaan kirjailtuna - hmm...ei muuten yhtään huono idea!

Kun tätä käsitettä pureskellaan ja avataan, huomaamme kuitenkin pian, että kyseessä ei ole mikään "ihmekikka" tai uusi trendi - vaan itse asiassa ikivanha olemisen tapa, josta me nykyihmiset olemme huomaamattamme enemmän tai vähemmän erkaantuneet. Jo oma isoisänikin taisi tämän taidon. Muistan pienestä lapsesta lähtien, miten ukkini muutamia kertoja päivässä ruoan jälkeen tai ennen seuraavaan askareeseen siirtymistä kävi pitkälleen pirttipöydän pitkälle penkille tai tuvan lattialle kehottaen meitä ympärillä hyöriviä lapsenlapsia myös "ottamaan ruokkikset". Siinä ukki pötkötteli muiden hälinästä piittaamatta, levollisena, kädet rauhallisesti kohoilevan vatsan päällä vailla huolta huomisesta. Toisinaan levollisuus saattoi muuttua vaimeaksi kuorsaukseksi, mutta useimmiten ukki näytti vain pötköttelevän ja olevan omissa maailmoissaan. Eikä tuossa tavassa ollut mitään ihmeellistä, eikä sitä tai sen hyötyä kukaan kyseenalaistanut. Ja me kaikki tiesimme, että kymmenen minuutin päästä ukki nousisi taas reippaasti pystyyn ilman kellon kantamaa, nappaisi vitsiä murjoen lakin päähänsä ja lähtisi jatkamaan töitään navettaan tai pellolle.

Eikö tämä juuri ollut sitä paljon puhuttua mindfulnessia, hyväksyvää tietoista läsnäoloa? Tuolloin tämä ukin tapa tuntui meistä lapsistakin yhtä luonnolliselta kuin käsienpesu vessakäynnin jälkeen. Mutta mitä sitten tapahtui - meistä lapsista kasvoi vastuuntuntoisia aikuisia ja suuntasimme omille pelloillemme heinähangot heiluen. Kotoa opittu työnteon moraali istui lujassa, mutta isoisän ruokkiksista jäljelle oli jäänyt vain muisto. Se, mikä vuosikymmeniä sitten oli ollut levollista kuorsausta ja mielen tyyneyttä, oli nyt muuttunut pinnallisen hengityksen aiheuttamaksi keuhkojen korinaksi ja stressipiikiksi lihassamme. Meistä kaupunkilaistuneista jälkeläisistä oli tullut niin tehokkaita ja kiireisiä, että heinähangon piti olla liikkeessä koko ajan - mitä sitten, että se välillä kolahtelikin omaan nilkkaan tai toisen heinämiehen varpaille. Isoisän rauhallinen, levollinen, kiireetön hetki oli kuin unikuva jostain saavuttamattomasta.

Varmasti vielä tovi sitten olisi työpaikalla annettu heinähangosta hanuriin sille, joka ylimääräisten taukojen, "ruokkisten", perään uskaltautui haaveilemaankaan! Kunnes sitten tuli mindfulness, jotain joka puki "ruokkikset" hyväksyttävämpään, mieltä ja kehoamme ravitsevaan, hyvää tekevään kääreeseen ja nosti tarkastelun keskiöön sen, minkä me jokainen jo jollain tapaa tiesimme ja ymmärsimme. Heinähankokaan ei nouse ilman tankkausta - kehon, mielen ja sielun ravintoa.
Mindfulnessista, työpäivän lomassa tehtävistä tietoisen läsnäolonharjoituksista, tulikin uuden sukupolven "ruokkikset", joihin työnantajat tänä päivänä jopa kannustavat työntekijöitään.

Ei siis väheksytä näiden kymmenminuuttisten merkitystä - vaan otetaan tavaksi pitää omanlaisia "ruokkiksia", jolloin vain ollaan ihanasti ja rehellisesti jouten. Annetaan mielelle tilaa rauhoittua, ottaa etäisyyttä menneeseen ja tulevaan, tässä ja nyt, hyväksyvänä.

Joskus sillä voi olla suuri merkitys, millä sanoilla ja mielikuvilla asioita tarjoamme itsellemme ja toisillemme. Oli sana kuitenkin mikä hyvänsä, nostetaan "ruokkikset" uuteen nousuun!

Tässä tulee siis 

Isoisän elämäntaitokoulun harjoitus 1 - ruokkikset

1. Ota päivittäin vähintään yhdet "ruokkikset"

Nauti ruokkikset istuen tai maaten. Aseta kätesi kevyesti vatsan päälle, jos se tuntuu hyvälle. Sulje sitten silmäsi. Jos et ole varma hengitätkö tai miten oikeastaan hengität, voit kiinnittää huomiosi hengitykseesi ja tarkistaa, että se kulkee vapaasti ja rauhallisesti: sisään ja ulos. Sinun ei tarvitse pinnistellä hengityksesi eteen - se kulkee itsestään ja ilman tietoista työskentelyäsi. Voit nyt vain kuunnella hengitystäsi ja olla jouten.

Vaikka kehosi pysyy hienosti paikallaan ponnisteluitta, voivat ajatuksesi ruokkiksen aikana kiirehtiä kuusiaidan takana häämöttävälle perunapellolle tai palata pian poikivan lehmän vierelle navettaan. Kun huomaat, että tietoisuutesi ei ole enää hengityksessäsi, onnittele itseäsi ja laske lempeästi perunat käsistäsi karheaan multaan ja taputa mansikin lämmintä kylkeä palaten sitten omien ruokkistesi äärelle olemaan jouten.

Leppoisaa pyhien jälkeistä viikkoa sinulle!

Isoisän elämäntaitokoulussa

"Mun elämä. Milloin siitä tuli näin hirveä. Liian kovalla radio soi..." Maija Vilkkumaan biisistä tutut sanat ovat saattaneet kaikua useimpien meidän päässä silloin tällöin. Kukapa nykyihminen ei kulkisi välillä pää pilvissä ja sitten taas istuisi pensaassa kaivellen multaa varpaiden välistä, murehtisi eilistä ja haikailisi huomista. Kukapa ei pysähtyisi jossain vaiheessa elämäänsä ja kysyisi itseltään olenko onnellinen? Kuinka tulla onnelliseksi, mistä iloa ja energiaa, voimaa ja rohkeutta arkeen? Mistä hyvä elämä ylipäänsä koostuu ja millaisia taitoja siihen tarvitaan?

Olen itsekin miettinyt usein elämää ja sitä, mikä siitä tekee hyvän ja onnellisen. Mikä tekee ihmisestä tyytyväisen ja hyvinvoivan, kykeneväisen iloon ja nauruun ja toisaalta myös suruun ja kyyneliin, tasapainoiseen elämään. Olen pohtinut pääni puhki milloin Martin Seligmanin, Sonja Lyubomirskyn, Viktor E. Franklinin ja Nalle Puhin innoittamana hyvän elämän peruskysymyksiä. Olen käsitellyt onnellisuuteen liittyviä teemoja myös työni parissa ja kuunnellut ihmisten ajatuksia ja keskustelua hyvän elämän aineksista ja kaikesta tästä innostuneena minulla heräsikin halu lähestyä tätä teemaa maijameikäläisen näkökulmasta, ikään kuin omia nurkkapieliä tutkiskellen. Otin siis ajatuksesta vaariin ja päätin nyt lähteä kääntämään pilke silmäkulmassa oman perunapellon kiviä ymmärtääkseni paremmin, millaisesta maasta tämäkin taimi on ponnistanut ja löytääkseni kenties parhaimman kasvualustan ja oikeat lannoitteet hyvälle sadolle. Ehkä vastaus onnelliseen elämään löytyy lähempää kuin arvaammekaan?

Esitinkin itselleni kysymyksen, jonka pohjalta lähdin liikkeelle: Jos me otamme tänä päivänä epävarmuuden hetkellä käteen "viisaan elämisen" -oppaan, mitä teki isoisäni vuosikymmeniä sitten? Miettikö hän näitä samoja asioita, pohtiko hän elämisen taitoa tai tavasiko onnellisuuden aakkosia? Mistä rakentui isoisäni onnellinen elämä ja voisiko sieltä löytyä jotain viisaan elämisen oppeja tähänkin päivään?

Tästä se siis starttaa: Isoisän elämäntaitokoulun perusteet, jotka olen päättänyt kirjata ylös omaksi ja ehkä sinunkin iloksesi. Isoisän elämäntaitokoulun perusajatuksena on hyvä arki. Kun arkeen liittyvät asiat sujuvat tai ovat suurin piirtein tasapainossa, elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Yksinkertaista.

Sinä olet tervetullut mukaan Isoisän elämäntaitokouluun!

Teepussiterapiaa

Minä olen ollut koko ikäni kahvikissa. Välillä olen yrittänyt vähentää kahvin juontia ja korvata jonkun lukuisista kahviannoksistani teekupposella, mutta ennen viime perjantaita en edes voinut ajatella luopuvani yhdestäkään jokapäiväisestä kupillisestani lopullisesti. Nyt kuitenkin koin jotain erityistä, joka sai minut melkeinpä heittämään hyvästit kultakatriinapaketeille ja malttamattomana ja lapsekkaan uteliaana repimään erään tapaamisen yhteydessä kahvitilan pöydälle asetettuja teepusseja paperikääreistään. Tuolloin kuulin ensimmäistä kertaa, että teepussien - ainakin Yogi-merkkisten - narun jatkeeksi on laitettu mukaan mietelauseita. Teen nautiskelijoille tämä on kenties tuttu ja tavallinen juttu, mutta minulle nämä teenjuojia elämän filosofisten ja eksistentiaalisten pohdintojen äärelle innostavat mietelauseet, viestit maailmankaikkeudelta, olivat uusi ja piristävä yllätys.

Sain siis ensimmäisen terapiateepussini käsiini tulloin perjantaina ja teepussini viesti "Let life be with you not against you" oli juuri siihen hetkeen ja olotilaan, mitä osuvin lause. Kun muut heittivät teepussinsa huolettomasti tauon päätteeksi roskakoriin, minä irrotin viestini vaivihkaa varovasti narusta ja talletin sen kalenterini väliin. Vielä kotimatkalla mietin tuota minulle osunutta lausetta ja maistelin sen merkitystä ja sanomaa minulle. Ja innostuinpa tästä teepussiterapiasta niin kovasti, että kotona tarkistin heti teekätköni ja löytyihin sieltä alkuvuodesta vatsan väänteisiin (olisiko vaikka siitä liiasta kahvin juonnista johtuvaa?) hankkimani Yogin Stomach Ease -teepaketti.

En vielä viikonlopulla osannut vaihtaa totuttua aamukahvia teekupposeen, mutta hiplailin kuitenkin jo yhden teepussin reunoja mielenkiinnolla samalla miettien voisiko mietelausetta ottaa, vaikkei teehen sitten koskisikaan. Tietäisikö se huonoa onnea? No, rehtinä tyttönä jätin teepussin aukaisematta ja päätin odottaa viestiäni vielä siihen todelliseen tarpeeseen asti. Huvittavaa, miten minusta kuoriutui taas esiin se lapsenmielinen, hassuista asioista intoontuva ja innostuva tyttönen, jonka mielestä olisi niin ihanaa ottaa tavaksi käynnistää uusi päivä nostaen teepaketista oma päivän ajatelma!

En tiedä, minkä sortin lauseita nuo teepussit pitävät sisällään, mutta uskon, että ajatelma kuin ajetelma on juuri se oikea kyseiseen hetkeen. Me tulkitsemme ja annamme saamillemme viesteille - oli ne sitten vaikkapa teepussista löydettyjä - merkitykset omista lähtökohdistamme, mielialastamme, tunteistamme tai vaikkapa arkisista suurista tai pienistä pohdinnan alla olevista asioista käsin. Ja joskus joku pienikin viesti maailmankaikkeudelta voi olla se merkityksellisin, vaikkapa viimeinen rohkaisu tehdä jokin tärkeä päätös elämässä tai ottaa seuraava askel. Joskus tuollainen viesti tai merkki voi myös enteillä jotain merkityksellistä, jotain jota et vielä itse osaa kuvitella tai uskalla edes toivoa. Itselläni tällainen erityinen ja iso merkki maailmankaikkeudelta on vajaan neljän vuoden takaa. Olin tuolloin kuvattavana eräässä vanhassa kirkossa ja minulla oli kuvausrekvisiittana valkoinen linnunhöyhen. Kesken kuvauksen löysin kirkon lattialta jalkojeni juuresta pienen, valkoisen höyhenen - kuin kopion isommasta kädessäni olevasta höyhenestä. Tällä pienellä höyhenellä oli minulle ja elämälleni suuri merkitys...

Näissä mietteissä jään odottamaan seuraavaa teepussiterapiaani toiveikkain aatoksin...

"Let life be with you not against you."

Olisiko aika päivittää talvitumppuisuus kevätkäsineisyyteen?

Hikiset terveiset täältä ruudun takaa! Sain kuin sainkin houkuteltua itseni tänään sateesta huolimatta lenkille kuntoilutauon jälkeen. Eihän se juoksu herkkua ollut, mutta puupökkelöiltä tuntuvat jalkani kantoivat minut seitsemän kilometrin matkalta nätisti kaikista nurinoista huolimatta kotiin asti. Kiitos siis näille allani heiluville kintuille!

Juoksun lomassa sääukon heittäessä vettä myllyyn mieleni teki luovuttaa useassa kohtaa. Kävinkin mielenkiintoista keskustelua itseni kanssa askeltaessani eteenpäin. Toinen puoleni muistutteli minua niistä herkuista, joiden äärelle olin ilta toisensa jälkeen lasten nukkumaan mentyä istuutunut ja joilla voisin tänäänkin itseni palkita. Tämä puoleni sipisi leppoisasti, että voisin hyvin kääntyä takaisin tai vaihtaa kävelyyn. Eihän tässä nyt jäniksen selässä oltu. Tämä puoleni saikin jalkani hidastamaan ja silmäni vilkuilemaan matkan varrelle osuviin kahviloihin, jotka voisivat toimia tovin vaikkapa sadesuojana. Eihän nyt yksi pulla tai lämmin kaakao lenkkiä kaataisi, minulle vakuuteltiin leppoisasti. Samalla, kun mielikuviini piirreltiin fetajuustopiirakoita ja suklaalevyjä, muistutti toinen puoleni minua jääkaapissa odottavasta raikkaasta smoothiesta ja siitä ihanasta lenkin jälkeisestä tunteesta, kun endorfiinit jylläävät ja kuona-aineet saavat kyytiä. Tämä puoleni läpsäisi jokaisen kahvilan kohdalla minua leikkisästi pepulle antaen lisävauhtia askeliini ja muistutteli siitä vartaloa myötäilevästä kesämekosta, jota pian pääsisin käyttämään.

Tuon viihdyttävän yksin rupatteluni lomassa kiinnitin sitten huomiota reippaasti heiluviin käsiini, joihin olin tällä kertaa vetäissyt kiireellä lähtiessäni eri paria olevat hansikkaat - vasemmassa kädessä oli paksu talvihansikas ja oikeassa kädessä ohut kevätkäsine. Siinä juoksun lomassa tajusin, että nämä käsineethän olivat vähän niin kuin nuo kaksi kanssani keskustelevaa erilaista puoltani. Vasemman käden tuhti talvihanska oli se, joka veti minua lämpimiin, viihtyisiin kahviloihin suklaakakun äärelle ja oikean käden ohkanen kevätkäsine puolestaan se, joka muistutteli minua viherpirtelöstä ja ihanan kepeästä lenkin jälkeisestä olotilasta. Kevätkäsine oli minulle se, joka piiri mielikuviini pirteän punaisen kesämekkoni ja paljaat varpaat rantahietikkoon. Se maalasi mieleeni kuvia kuivista lenkkipoluista ja ratisevasta hiekasta lenkkareiden alla. Talvihanska taas piti yllä kuvaa koleasta ja pimeästä marraskuusta, liukkaista kävelyteistä ja märistä lenkkareista. Se muistutti viimasta, joka oikeutti jäämään sisälle odottamaan kevätauringon lämpöä ja ottamaan vielä yhden konvehdin lohduksi pimeään iltaan.

Tajusinkin käsiäni siinä lenkin lomassa katsellessa, että viimeisten viikkojen aikana olin ollut kuin tämä paksu talvihanska. Fyysisesti oloni oli ollut nuutunut ja raskas ja mieleni pursusi tekosyitä unohtaa puolen tunnin lenkit punttisalista puhumattakaan. Ja eihän siinä talvihanskassakaan mitään vikaa ole, sitäkin tarvitaan - ainakin välillä. Nyt kuitenkin tajusin, että minun oli aika siirtää nämä talvitumppuni syrjään ja etsiä kaapin perältä ne kepeämmät kevätkäsineeni käyttööni. Ne, joissa tunnen oloni mukavammaksi ja jotka kädessä on helpompi nähdä orastava kevään ja kesän tulo ja tuntea kepeys askelissa.

Lenkillä vuoroin vasenta ja vuoroin oikeaa kättäni ruokkiessa päätinkin, että juuri nyt on hyvä päivä vaihtaa talvitumppumainen olotila kevätkäsineisyyteen. Ja sille mahdollisesti olkapäälleni kiipeävälle epäilevälle kuiskijalle voin ilokseni kertoa, että ne vuoden takaiset keväthansikkaat sopivat oikein hyvin myös talvitumppujen alla oleviin käsiini - ehkäpä sinunkin kätesi odottavat jo omia kevätkäsineitään!

Tämän päivän kysymys siis kuuluu olisiko nyt aika päivittää talvitumppuisuus kevätkäsineisyyteen?

Iloista pian alkavaa viikkoa!

Kaikki Suomessa

Kävin jokunen viikko sitten lasten kanssa ostoksilla ja hankintalistan kärjessä tällä kertaa oli uusi harja, jolla saisin oman takkutukkani sekä tyttäreni kikkarapään selvitettyä mahdollisimman vähin kyynelin. Suuntasimme siis erääseen isoon tavarataloon tarjousharjan perässä ja löysimme etsimämme – ihanan pinkin yksilön. Epäilin kuitenkin edelleen voisiko tuollainen kapistus oikeasti toimia niin kuin olen kuullut ja kassalla päätin sitten vielä kysäistä ystävällisesti hymyn kera myyjältä, josko tätä harjaa voisi vaikkapa testata. Naureskelin vielä osoitellessani tyttäreni kiharapilveä ja kerroin tähänastisista toivottomista harjausyrityksistämme. Myyjätär katsoi minua totisena ja totesi hyvin ykskantaan, ettei sitä todellakaan tarvitse testata – sillä Kaikki Suomessa käyttävät Tangle Teezeriä. Vahvistaakseen vielä viestiään hän hymähteli ja katsoi minua silmälasiensa takaa kuin lasta, joka ei kielloista huolimatta tajunnut, ettei sormea todellakaan saa työntää nenään isotädin kahvipöydässä.

Sekunnin sadasosan ajaksi aikuinen minussa oli ottaa vallan ja terävä kieleni osoittaa, että tässä oli nyt käymässä kauppaa kaksi aikuista. Olin juuri päästämässä ilmoille jotain hyvin fiksua ja pedagogista, kuten ”hyppäisikö arvon rouva itse vaikkapa kalliolta alas, jos kaikki muut Suomessa niin tekisivät” tai että ”enpä todellakaan usko naapurin kaljun Antin takaraivoaan tällä muovisella läpyskällä harovan”. No, sekunnin sadasosassakin ehtii onneksi kääntää pienen vivun päässään toiseen asentoon. Terävän lohkaisuni sijaan annoinkin naurun tulla ja totesin vain reippaasti, että kyllähän sitten meidänkin olisi jo korkea aika ostaa tämä superharja, jos kerta koko Suomi sitä käyttää! Vakavanoloisen myyjättären kasvoilla vilahti hymyntapainen ja raha vaihtoi näppärästi omistajaa. Heitin vielä lähtiessämme jotain tilanteeseen sopivaa tyttäreni kikkaroista ja toivottelin myyjälle iloiset päivänjatkot.

Jälkikäteen palasin vielä tähän tilanteeseen ja se herätti minut miettimään niitä lukuisia arkisia kohtaamisia, joissa voimme valita sanamme ja suhtautumisemme. Oli kyse sitten kaupan kassalla tai kotisohvalla käydystä keskustelusta meillä on aina mahdollisuus päättää annammeko vallan sille vakavamieliselle, ongelmakohtiin tarttuvalle järkevälle aikuiselle vai sille leikkisälle, itseensä ja vastoinkäymisiin humoristisesti suhtautuvalle lapsen mielelle. Valintoja – niitä mahtuu jokaiseen hetkeen. Jos itse tiedostaa, että omassa arjessa vipu kääntyy usein sinne ”adult” –asentoon, voisi  olla hyvä kokeilla antaa tilaa myös sille lapsenmieliselle, maailmaan avoimesti suhtautuvalle puolelle itsessään!

Siitä en edelleenkään mene takuuseen käyttävätkö kaikki Suomessa Tangle Teezeriä, mutta sen kuitenkin tiedän, että kaikki Suomessa osaa nauraa. Joskus me aikuiset tarvitsemme vain pientä muistutusta asiasta!

Naurun täyteistä päivää sinulle!

Läsnäolon harjoittelua "kaksiminuuttisen" äärellä

Mennyt kuukausi on ollut melkoista haipakkaa – niin lapset kuin me aikuisetkin olemme opetelleet uutterasti uutta arkea. Kyynelittä emme ole selvinneet, mutta onneksi mukaan on mahtunut myös naurua ja iloa. Itse olen loppuvuoden hiljaiselon jälkeen päässyt taas kiinni työhön opetusten ja ohjausten pariin ja välillä olenkin tuntenut saavani juosta tukka putkella paikasta toiseen pyörittäen samalla mielessä niin eilisen päivän huolia kuin huomisen haaveita niistä tuiki tavallisista kadoksissa olevista villasukista ja kauppalistoista puhumattakaan. Tavallista arkea siis.

Tälle päivälle minulle oli laadittu jo mielessäni pitkä lista niistä asioista, jotka pitäisi ehtiä hoitamaan. Lasten päivähoitoon viennin ja aamulle sovitun palaverin jälkeen olin ajatellut suunnittelevani paria kurssia, perehtyväni erääseen tähtitieteelliseen artikkeliin, laativani muutaman tekstin ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaikki kuulosti täysin mahdolliselta ja mielekkäältä – ei siis hampaiden kiristelyä tai voivottelua.

Aamupalaveri kuitenkin venähti hieman odotettua pidemmäksi ja aikaisempi suunnitelmani alkoi huolestuttavasti murentua. "Et millään enää ehdi tehdä sitä kaikkea, mitä olet aikonut", mieleni alkoi minulle kuiskia. Sen sijaan, että olisin tapaamisesta lähtiessäni tihentänyt askeleitani ja vetänyt suupielet päättäväisesti viivaksi, päätinkin tehdä tällä kertaa jotain toisin. Tapaaminen oli ollut oikein onnistunut ja antoisa, joten miksi olisin nyt kääntänyt kelkkani suunnan ja suostunut surkuttelemaan jo etukäteen sitä, etten mahdollisesti ehtisi tyhjentää ”To do”- listaani. Päätin siis pitää vain hymystäni kiinni apinamieleni kuiskutteluista huolimatta. Aikaa on, sanoin itselleni ja jatkoin matkaani.

Kotiin päästyäni keitin kahvit ja katsoin materiaalipinoa pöydällä. Sormeni syyhysivät sen kimppuun ja mieleni askarteli jo kovasti ensi viikon tuntisuunnitelman parissa. Ajattelin kuitenkin lukea ensin lehden kahvin lomassa ja tarttua sitten energisempäna ja keskittyneempänä työhön. En päässyt kuitenkaan lehdessä ensimmäistä sivua pidemmälle, kun mieleni lähti liikkeelle. Hinkkasin takapuoltani levottomana penkkiin ja kurottauduin lehden ääreltä välillä tietokoneelle ja mappieni pariin: ”Jos ihan vain nopeasti katson sähköpostin ja jos ihan vaan vähän järjestelen eilisen kurssin papereita…ihan vaan vähän ja tässä samalla, kun tätä lehteä luen ja kahvia juon ja leipää syön ja ja…”. Niinpä niin, ihan nopeasti, kaikkea ja vieläpä yhtä aikaa tällaiset yli-ihmiset pystyvät tekemään keskittyneesti ja tehokkaasti! Minua alkoi suorastaan naurattaa ja päätin ottaa aikalisän. Nyt olisi aika testata se, mitä sivusimme myös aamulla käydyssä tapaamisessa.

Kävelin siis lastenhuoneeseen ja kävin makaamaan lattialle. Nyt oli juuri hyvä aika kokeilla osaisinko olla kokonaista kaksi minuuttia tekemättä mitään ja mielellään myös ajattelematta mitään – ainakaan mitään erityistä.

Pieni epäilys hiipi mieleeni, sillä olinhan toki kokeillut tällaista meditatiivista hengittelyä ennenkin. En tosin kovin sitkeästi, sillä tekeminen ja touhuaminen oli minulle luontainen tapa olla eikä tällaiset pötköttelyt lattialla vain tuntuneet mahtuvan päivääni. Tiskaamisen tai pyykin ripustamisen lomassa tuo läsnäolontaidon harjoittelu vielä meni, mutta että ihan tekemättä ja yhtikäs mitään...No, kaksi minuuttia kuulosti kuitenkin realistiselta ja päätin kokeilla.

Asettauduin siis lattialle makaamaan ja vain olin. Vaikka tunsin oloni rentoutuvan pikku hiljaa, ajatusten kurissa pitäminen vaikutti mahdottomalta tehtävältä. Yritin laskea numeroita takaperin kymmenestä yhteen ja keskittyä hengitykseeni, mutta sain itseni vähän väliä kiinni karkailevista ajatuksista. Palautettuani tietoisuuteni kuitenkin kerta toisensa jälkeen lempeästi takaisin hengitykseeni, huomasin vähitellen pystyväni rentoutumaan yhä enemmän ja enemmän. Mieleni taivas rauhoittui ja ajatukset lipuivat ylläni ikään kuin pilvinä, joita katselin, mutta joihin ei ollut tarvetta tarttua kiinni. Ja mitä pidempään vain olin, sitä paremmalta se alkoi tuntua. Olin asettanut kellon soimaan 10 minuutin päähän – etten vaan nyt missaisi tehokasta työaikaa liikaa! – mutta alkuun päästyäni halusin vielä vähän fiilistellä ja jatkoin toiset kymmenen minuuttia nauttien ympäröivästä hiljaisuudesta. Siinä minä makoilin lattialla ja vieläpä keskellä kirkasta päivää! Nämä ”kaksiminuuttisethan” tuntuvat ihan hyvältä, ajattelin hivuttauduttuani lopulta lattialta ylös.

Tehtyäni päätöksen nousta ja jatkaa päivän askareita yllätyksekseni minusta tuntui, ettei minulla ollutkaan kiire mihinkään. Venyttelin ylöspäästyäni jäseniäni ja silmiini osui lasteni piirustukset seinällä ja pienet varpaat painettuna punaisella maalilla valkealle paperille. Miten en ollutkaan kiinnittänyt noihin kuviin mitään huomiota pitkään aikaan? Käänsin katseeni sitten viereiselle seinälle, jossa oli sulassa sovussa teinien ja taaperoiden valokuvat kehystettynä. Katselin kuvia hitaasti yksi kerrallaan läpi – ja suuri kiitollisuus valtasi minut. Ihania lapsia, ihania nuoria. Siinä nuo kuvatkin olivat seinällä ja joka päivä ne silmiini osuivat, mutta silti en niitä nähnyt. 

Miten paljon meiltä voikaan mennä ohi, jos mielemme työskentelee koko ajan täydellä teholla, vaikka sitten se olisikin intoa täynnä? Ja onko tuo työskentely ylipäänsä edes kovin tehokasta, jos ajatukset eivät pysy kasassa ja keskittyminen on hukassa? Tällainen pienikin pysähtyminen, kutsutaan sitä sitten ajan ottamiseksi itselle, tietoisen läsnäolon harjoittamiseksi, hengitykseen keskittymiseksi tai vain olemiseksi, virkistää kummasti mieltä ja selkiyttää ajattelua. Työni ei ole vähentynyt tai tullut yhtään valmiimmaksi tällä ajalla, jonka vain olin, mutta toisaalta – mieleni on rauhoittunut ja tunnen olevani täynnä energiaa, kiitollisuutta, voimaa ja valoa – ja valmis tarttumaan työhön innolla. Yksi asia kerrallaan.

Taidanpa ottaa nämä ”kaksiminuuttiset” todellakin käyttöön arjessani!

Iloista päivää sinulle!

Ajan kuplavolkkarilla matkalla ajasta ikuisuuteen

Minä olen kirjoitellut pöytälaatikkorunoja koko pienen ihmisikäni. Runoja on tullut rustattua päiväkirjoihin tosin vain lähinnä silloin, kun elämä on tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta ja mieleni on halunnut suorastaan velloa omassa epätoivossaan ja tuskassaan. Useimmat niin teinivuosina kuin nyt vanhemmalla iällä kirjoitetut pöytälaatikkorunoni ovatkin melko synkkiä - arkistoista saa hakemalla hakea niitä herkkiä rakkausrunoja, jotka nostavat vieläkin punan poskille. Toki niitäkin löytyy, vaikka runot ovat olleet läpi elemän minulle enemmän eräänlaista sielun terapiaa, puhdistautumiskeino negatiivisista tunteista ja ajatuksista. 

Kerran (ja toisenkin) intoonnuimme äitini kanssa kirjoittelemaan illanvietteenä runoja ja huomasimme vuorotellen tekstejämme lukiessa, miten runojemme maailmat ja kerronta erosivat toisistaan. Minun sanani olivat jotenkin tummempia ja elämää haastavampia, kun taas äitini riimitteli iloisen positiivisia, kauniita säkeitä. Tämä havainto johti meidät mielenkiintoiseen keskusteluun, jonka innoittamana lähdin sitten haastamaan minulle ominaista kirjoitustyyliä ja tapaani tarttua kynään vain silloin, kun maailma tuntuu murjovan ja kaatavan lokaa niskaan. Miksi sitä ei tosiaan voisi kirjoittaa myös hyvän mielen runoja, sellaisia leikkisiä ja iloisia, sopivan vaaleanpunaisia ja hattaraisia? Kyllä minäkin saatan riimitellä tuttavien syntymäpäiväkortteihin tai joulutervehdyksiin jotain veikeitä tekstejä, mutta siihen se iloisuus lyriikan saralla kohdallani jääkin...

Mutta nuori kissa voi oppia paljon varttuneelta hiireltä ja käydessäni äskettäin läpi vanhoja valokuviani löysinkin jo unohtamani, jonkin aikaa sitten ottamani kuvat laatimistani "lehtirunoista". En tiedä, onko tälle runon laatimistyylille joku oma terminsä, mutta kyse on siis siitä, että leikataan vain aikakauslehdistä sanoja tai lauseita ja kootaan niistä oma runo. Itse kokeilin tällaista runoilutyyliä varmaan ensimmäisen kerran äitini kanssa käydyn keskustelun jälkeen ja huomasin, miten tämä lehtirunous oli oiva keino haastaa omaa kirjoitustyyliä ja kokeilla jotain uutta.

Ensimmäisen lehtirunoni minä tein niin, että leikkasin ensin lehdestä sanoja sen ihmeemmin miettimättä. Tämän jälkeen valitsin lehdestä sivun, jolle aloin kasata runoa sana sanalta tai lause lauseelta. Sommittelin erilaisia vaihtoehtoja, kunnes runo tuntui oikealta. Ja naps, sitten vain ikuistin runon kameralla! Seuraavaan runoon vaihdoin sivupohjan ja aloin sommitella vanhoja ylijääneitä sanoja vielä uudeksi runoksi. Kaksi viimeistä runoa kokosin sopivan pohjakuvan puutteessa vain valkoiselle paperille. Sanoja ei siis ole liimattu paikoilleen, vaan olen pelkästään asetellut ne ja ottanut valokuvan. Mikään ei kuitenkaan estä liimaamasta sanoja ja leikkaamasta sivua talteen. Hmm..näinhän saisi tehtyä vaikkapa kivan huoneentaulunkin..!

Tämä on yllättävän hauskaa puuhaa ja tunti jos toinenkin hurahtaa tässä "näpertelyssä" kuin huomaamatta. Muistan, miten jälkikäteen pieni omatunnon pistos tuntui sydänalassa; Miten nyt aikuinen ihminen tehokasta (koti)työaikaa moiseen joutavuuteen käyttää...No, tuo pistos oli lyhyt ja ohimenevä - ja kotijoukkoni olivat onneksi tottuneet myös näihin minun inspiraatiohetkiin, jolloin ihana flow-tila imaisee minut niin, että pensselit ja kynät heiluvat läpi yön! Itse asiassa nyt nämä runokuvani löydettyäni sormeni alkoivat taas syyhytä lehtirunouden pariin. Ehkä yön pimeydessä käyn roskiskatoksessa etsimässä muutamat vanhat naistenlehdet ja silppuan ne autuaasti kynttilän valossa runojen arvokkaaksi maaperäksi...

Inspiroivaa (runo)iltaa myös sinulle!

Ajan kuplavolkkarilla matkalla ajasta ikuisuuteen.

Silmissä vilisee.
Kuollut mies soittaa kitaraa vanhaa vaalien.
Ikävä hellittää.
Tänne jään.

Täydellinen päivä innolla käyntiin,
lennokkain sanakääntein käärimme hihat.
Naurua ja ärräpäitä.
Vihdoinkin se tapahtuu!
Meistä naisista on mihin tahansa.

Mitä mieltä olet rakkaudesta, 

hulluudesta? 

Valintoja arjen keskellä.  

Kaikki maailman aiheet on taas juteltu. 

Jos on laimeaa, niin olkoon. 

Rakkaus ja vapaus kulkevat käsi kädessä. 

Jokaisena päivänä kanssasi rosoisuus viehättää.

Täydellinen päivä,
selvä suunta tulevaan.
Pensselit heilumaan,
on oltava kunnossa.
Vahvasti jaloillaan.
Vihdoinkin se tapahtuu:
Ota kuva, Nyt!

Vehreys, vihreys ja hyvinvointi

Uusi vuosi pyörähti sitten käyntiin! Ihanaa mahdollisuuksien tätä vuotta sinulle!

Monella on alkanut taas tiukka kuntokuuri, dieetti tai suurempi elämäntaparemontti. Joku on ehkä luvannut tehdä vähemmän töitä ja joku toinen taas yrittää entistä enemmän löytää edes jotain työtä, joka toisi leivän pöytään. Ja joku, kuten minä, ei ole tehnyt uudenvuodenyönä sitä yhtäkään lupausta. Jokainen tässäkin lajissa taaplaa tyylillään ja toivottavasti ennen kaikkea itseään kuunnellen ja kunnioittaen.

Toisinaan voi olla myös hyvä kysyä itseltään, onko lupauksemme ja unelmamme todella meitä, sinua ja minua? Markkinavoimat ja jo ihan sosiaalinen ympäristömme saattavat syöttää meille kirsikoita kakun päältä ja nuo kirsikan kuvat silmissä voimme erehtyä ottamaan omiksemme jonkun toisen unelmia, ajatuksia tai uskomuksia - ja voimme kuljettaa niitä jopa vuosikausia mukanamme ikään kuin ominamme. Emme välttämättä pysähdy kertaakaan kysymään, ovatko tavoittelemamme asiat juuri minulle tärkeitä ja arvokkaita. Esimerkiksi se naistenlehden kannessa vilautettu kymmenen kiloa kevyempi "unelmakroppa" tai kodinkuvalehden kiillotettu iltahetki takkatulen kajossa voi näyttää ja kuulostaa hyvälle, mutta onko se sitä, mitä me todella haluamme - rehellisesti? Onko se sitä, mihin olemme valmiita panostamaan ja mistä todella nautimme? Välillä näkökykymme voi hämärtyä ja silloin saatamme kieltää oman sydämemme totuuden ja mennä sieltä, mistä muutkin - tai mistä yleiseksi kuvitellun normin mukaan pitäisi.

Kauppojen lehtihyllyt suorastaan sylkevät nyt vuoden vaihduttua ohikulkijan niskaan kirsikan luita: "Tutustu näihin pikadieeteihin! Näin pääset eroon ylimääräisistä kiloista! Minäkin onnistuin, joten kyllä sinäkin pystyt", hymyhuulet vakuuttavat. Itse en perusta enää missään asiassa ihmekuurien tai pikaparannusten ja hetken hurman varaan. Oli muutos mikä tahansa, siihen tarvitaan sisäinen palo, aito motivaatio ja malttia. Kymmenen ylimääräistä kiloa ei lähde (eikä pidäkään lähteä) kahdessa kuukaudessa ja ajanpuutteen vuoksi liikunnan hyllyttäneen tuskin kannattaa vannoa alkavansa nyt liikkua seitsemänä päivänä viikossa. Onnea ei myöskään takaa se neljäntoista tunnin työpäivillä ansaittu kahdensadan neliön unelmakoti ja kesämökki. On osattava ja uskallettava olla myös armollinen ja realistinen itselleen ja omille tavoitteilleen jo niitä lupauksia tehdessä. Aina se ei ole helppoa ja into ja halu muuttua tai muuttaa omaa elämää ja arkea voi olla niin suuri, että kirsikan kivet vain sinkoilevat suupielistä (nimimerkillä kokemusta on!).

Omalla kohdallani liikunta on kulkenut elämässäni aikuisiällä mukana varsin kiitettävästi - joitakin poikkeusitiloja lukuunottamatta. Liikkumaan lähteminen ei aina kuitenkaan ole ollut helppoa ja viitisentoista vuotta sitten pääkaupunkiseudulle muutettuani tipahdin monessa mielessä niistä vanhoista, tutuista ja turvallisista arjen rutiineista - ja siinä haipakassa jäi myös liikunta. Väkisin sain omaan olotilaani kyllästyneenä ilmoittauduttua Havukosken lähiökoululla pidettyyn sunnuntaijumppaan ja takarivissä virttyneissä verkkareissani tunsin olevani todella surkea ja yksin. Parin ensimmäisen jumppatunnin jälkeen hautauduinkin epätoivoisena ja luuserin leiman itselleni antaneena karkkipussin kanssa sänkyyn niinä vähinä vapaapäivinä, jotka minulle suotiin opiskelun ja kahden eri työn tekemisen välissä. No, aikaa kului ja jotenkin sain taas kiinni siitä liikunnan aurinkoisemmasta puolesta. Ehkä ratkaiseva tekijä oli se, että liikunta oli jättänyt nuoruusvuosina mieleeni positiivisen muistijäljen ja kehooni hyvänolon leiman, jotka kantoivat sitten aikuisenakin minut liikunnan pariin. Omaa tarinaansa kertoi myös alaselkäni, joka ollessani vasta kaksikymppinen teki minulle selväksi, että omasta kunnosta ja terveydestä on syytä pitää huolta. Olenkin oppinut näiden vuosien aikana sen, että niin kauan kuin en itse ole kokenut jotain muutosta todella tarpeelliseksi, se ei ole ollut mahdollinen. Pelkkä positiivinen ajattelu ei saa aikaan muutosta, jos tosiasiassa vastustamme ja vältämme sitä.

Mutta aina ei täälläkään elämä ole ollut niin terveellistä. Ruoan kanssa voin myöntää olleeni välillä jopa todella hukassa. Vaikka liikunta oli minulle tuttu juttu jo nuoruusajoilta, terveelliseen ruokavalioon olen perehtynyt vasta oikeastaan viimeisen viiden vuoden aikana. Sitä ennen olin kyllä ollut jo vuosia syömisteni kanssa tarkkana, mutta tuijotin vain kaloreita ja proteiinin määrää välttäen hiilareita ja turhaa rasvaa. Niinpä ruokavalioni koostui kiireisessä ja työn täyteisessä arjessa lähinnä hapankorpusta, purkkitonnikalasta, raejuustosta, maitorahkasta, kananmunasta, valmiiksi marinoidusta kananlihasta, pussinuudelista ja satunnaisista mandariineista - sekä todellakin liian paljosta kahvista. Ei järin terveelliseltä ja vihreältä kuulosta, vai mitä? Noina aikoina ei minulle sanonut mitään natriumglutamaatti ja muut lisäaineet.

Jossain kohtaa elämääni tajusin, että ehkä jatkuva sairasteluni saattaisi olla yhteydessä tiukkaan ja yksipuoliseen ruokavaliooni. Treenasin myös noina aikoina parhaimmillaan tai pahimmillaan kuusikin kertaa viikossa: pääosin kävin aamuisin punttisalilla tai juoksemassa ja iltaisin töiden ja opiskeluiden antaessa myötä spinningissä tai bodypumpissa. Jossain vaiheessa panostin myös savateen ja sitä kautta päädyin puolivahingossa aivan uudenlaisen harjoittelutyylin, bootcampin aamutreenien, äärelle. Ja siitä se sitten lähti - kiinnostukseni kokonaisvaltaisempaan hyvinvointiin ja terveyteen. Vähitellen treenaaminen muuttui inhimillisemmäksi ja aloin kiinnittää ravinnossani enemmän huomiota terveellisyyteen kuin kaloreihin. Kaikki tapahtui kuitenkin hyvin maltillisesti. Totaalinen kieltäytyminen ja "terveellisyysuskoon" hurahtaminen olisi todennäköisesti johtanut omalla kohdallani vain kaaokseen. Totuttuja, vuosia tai vuosikymmeniä mukana seuranneita tapoja on turha yrittää heivata kerta rysäyksellä pois ja vannoa pystyvänsä muuttamaan elämänsä suunta vuoden vaihtuessa ilotulitteiden lentäessä taivaalle. Myönteisen ajattelun lisäksi tarvitsemme myös tahdonvoimaa ja sitkeyttä tavoitteiden saavuttamiseen.

Hitaasti olen minäkin siis omaa taivaltani kulkenut - ja ehkä se on ollut vain hyvä. Jälkikäteen voisin kai kysyä, oliko tuo menneiden vuosien elämä kovine treeneineen todellista minua - ehkä siinä elämänvaiheessa ja -tilanteessa se oli, ehkä ei. Aikansa kutakin, sanotaan. Pääosin viime vuodet olenkin mennyt maltilla jo kahden raskauden ja lasten taaperovuosien ansiosta. Nämä kolme viimeistä vuotta ovatkin minulle opettaneet sen, miten suuri (todellakin suuri) merkitys ruoalla, sen laadulla ja määrällä, on terveydelleni ja hyvinvoinnille. Kun omalla kohdalla raskausaikoina ja nyt pienten lasten äitinä en ole aina voinut liikkua vanhojeni, edes kohtuullisten tottumusteni tapaan, olen ymmärtänyt ravinnon merkityksen. On jo puolivoittoa, kun huolehdin terveellisestä syömisestä, joka sallii tarvittaessa ne viikonlopun juustolautaset ja jäätelötuutitkin. Minun ei tarvitse hyvinvointini takia todellakaan harrastaa hikiliikuntaa kuutena päivänä viikossa. Sekin on jo paljon, kun touhuan aktiivisesti lasten kanssa.

Näiden yli kolmen viimeisen vuoden aikana olenkin liikkunut vaihtelevasti, toisinaan pari, kolme kertaa viikossa ja toisinaan taas sitten ehkä kerran kuukaudessa - ne tutut yövalvomiset, sairastelut  ja ajanpuute (!) ovat ottaneet omansa kuntoilupiirakasta. Kohtuudella. Se on se taikasana - kaikessa. Toisaalta, sitä aikaa löytyy myös, jos vain haluaa ja aina on mahdollista soveltaa. Jumpata voi kotona vaikka lasten kanssa ja juoksemaan pääsee myös suhteellisen vähällä panostuksella suoraan kotiovelta. Jo puolentunnin tai tunnin lenkki piristää kummasti mieltä ja säännöllisesti harrastettuna parantaa myös arjessa jaksamista. Oman tasaisesti kasvavan sylikuulan kantelu ja nostelu ovat käyneet hyvin myös käsitreenistä - eräs ystäväni jaksaa edelleen ihmetellä kannanko poikaani todella vieläkin (lähes 13 kg) yhdellä käsivarrella!

Mutta tapahtuu niitä erehdyksiä ja takapakkeja täälläkin. Minulla syksy oli varsin hektinen ja etenkin vuoden parina viimeisenä kuukautena käsi kävi herkkukaapilla turhan usein eikä pimeään iltaan ja sateeseen innostanut lähteä lenkkeilemään - ja niistä parista kilosta viis, mutta se olo! Väsymys, velttous, ärtymys ja orastavat alaselkäkivut muistuttivat taas siitä, miten onnellinen saan olla terveestä ja hyvinvoivasta kehostani. Vähintä, mitä sille ja itselleni saatan antaa, on hoiva ja huolenpito niin hyvän ravinnon kuin liikunnan muodossa. Ehkäpä tämä onkin lupaukseni alkaneelle vuodelle - huolehdin itsestäni, kehosta ja mielestäni, kokonaisvaltaisesti. Huolehdin itsestäni parhaalla mahdollisella tavalla, rakastaen ja hyväksyen. Ja pidän myös mielessä, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus. 

Eilen etsin kaapin perälle hautautuneen blenderimme esille ja tein tyttäreni kanssa varsinaisen sekasotkutehojuoman, joka ei maistunut pienemmille suille, mutta minulle se upposti täydestä. Innostuin kovin tästä tyttäreni ja minun yhteisestä pirtelöntekohetkestä ja ehkäpä saatte kuulla lisää kokeiluistamme vielä!

Näillä eväillä, kohtuudella ja itseään kuunnellen, lähdetään siis täällä alkaneeseen vuoteen. 
Millä mielin sinä lähdet vuoteen 2015? 

Rentouttavaa ja reipasta loppiaista!

Kaikki on mahdollista!

Pst. Jos sinulla on hyviä smoothievinkkejä, otan niitä ilolla vastaan!

Ihanaa Uutta Vuotta!

Vuosi lähenee loppuaan ja olisi kai jonkinlaisen yhteenvedon, tilinpäätöksen aika. Olen useina vuosina juuri vuodenvaihteessa kirjoittanut päiväkirjaani ja käynyt läpi mennyttä vuotta, kiittäen ja toisinaan myös kaipaamaan jääden. Olen muistellut menneitä hetkiä, elettyä elämää iloineen ja suruineen. 

Ja vaikka sanotaan, että tikulla silmään sitä, joka mennyttä muistelee, niin omalla kohdallani olen kokenut tärkeänä pysähtyä juuri vuodenvaihteessa menneen äärelle ja kohdata uudelleen niin menneitä onnen hetkiä kuin myös elämän tielleni tuomia haasteita. Etenkin niiden vaikeiden tilanteiden ja vastoinkäymisten kohdalla olen huomannut merkitykselliseksi tarkastella menneitä tapahtumia uudelleen. Ja kun olen päiväkirjani äärelle hiljentynyt, olen yleensä huomannut voivani suhtautua useimpiin vuoden aikana kohtaamiini ylitsepääsemättömän raskailta tuntuneisiin tilanteisiin jälkikäteen ymmärtäväisesti ja hyväksyen. Elämä voi ottaa, mutta aina se myös antaa – ja se antaa enemmän kuin usein edes huomaammekaan. Ja vaikka itsekin kirjoitan päiväkirjaani tuntojani läpi vuoden ja jokainen päivä on mahdollisuus punnita omaa elämäänsä, on minulle vuoden vaihtuminen tuntunut usein luonnolliselta tavalta hahmottaa mennyt ja kääntää katse kohti tulevaa.

Tässä hetkessä haluan osoittaa kiitollisuutta menneelle vuodelle ja sen minulle tarjoamille kasvun mahdollisuuksille. Haluan kiittää heitä, joiden kanssa olen saanut tämän vuoden kulkea.

Rakkauden täyteistä Uutta Vuotta sinulle!